Nukkumalähiöt ja vihreät lesket

Helsingin väestön kehityksestä saa käsityksen seuraavasta taulukosta.

1) Väestönlaskennat: 31.12.1960; 31.12.1970; 1.11.1980
2) Henkikirjoitus 1.1. kyseisenä vuonna
3) Ulkomaalaiset:
1960: Neuvostoliitto 5 244, Ruotsi 1 322, Saksa 735, Yhdysvallat 532, tuntematon 386;
1980: Ruotsi 568, Saksan liittotasavalta 364, Iso-Britannia 320, Yhdysvallat 310, Tanska 131, Italia 118
4) Luovutetuilta alueilta muuttaneet 1960: 44 136
(HKT 1960, 3-5, 18-22, 119; 1961, 30-31; 1966, 32; 1970, 1.1, 1.4, 1.15; 1975, 16; 1976, 15; 1980, 1.1, 1,3, 1.7; 1981, 45, 58, 279; 1988, 9; TK 2000, Liitetaulukko 1A)

Taulukosta voidaan todeta, että Helsingin väestönkasvu kääntyi vuodesta 1970 lähtien kadoksi, jota voidaan pitää 1970-luvun lopussa merkittävänä. Syynä oli kaupungin oman asuntotuotantopolitiikan jälkijättöisyys ja Espoon voimakas rakentaminen. Siihen asti sievoisia voittoja tuottanut aluerakentaminen oli ollut niin kutsuttujen grynderien käsissä.

Suomen tunnetuin lähiö on Kontula, Duunarien Tapiola. Sen ensimmäiset kerrostalot olivat nousseet jo 1960-luvulla muutamassa vuodessa kallioiden ja suolämpäreiden täplittämään mäntymetsään. Kunnallistekniset työt olivat alkaneet vuonna 1963, ja talojen rakentaminen oli käynnistynyt keväällä 1964.


Kontulan seutu. Kartta: Fonecta. Kontulaa rakennetaan. Kuva: Kaupunginkanslia.

Ensimmäiset asukkaat olivat muuttaneet Kontulan aravataloihin marraskuussa 1964. Rakennusvaihe päättyi 1970-luvun alussa, jolloin Kontulassa asui yli 20 000 ihmistä. Isot ja valoisat asunnot tuntuivat tulokkaista ylellisiltä ja Kontula näytti lunastavan lupaukset nykyaikaisesta asumisesta.

Pian kuitenkin selvisi, että jotain oli unohtunut; Kontulan palvelut olivat aluksi olemattomat. Vasta Suomen suurimman ostoskeskuksen avajaiset syksyllä 1967 lopetti kauppakurjuuden. Julkisia palveluja saatiin odottaa sitä kauemmin. Koulua oli käytävä kahdessa vuorossa, uimahalli avautui keväällä 1970, ja kirjasto valmistui vasta vuonna 1974.

Kontulan väestö oli aluksi nuorta, keski-ikä oli 1960-luvun lopussa 20 vuotta. Nuoret harrastivat luvallisia ja luvattomia asioita. Lehdet kertoivat levottomasta Kontulasta, joka nousi tuon tuosta otsikoihin Helsingin suurimpana ja kauheimpana lähiönä. Kontulassa tiedettiin olevan jengejäkin.
(Kokkonen 2008)

1) Keittiö on laskettu huoneeksi
2) Varsinaisissa asuinhuoneissa
(Lankinen 1988, 14, 19, 38; TK 2000, 55, Liitetaulukko 7; HKT 1961, 11; HKT 1960, 140-145, 150; HKT 1966, 18-19; HKT 1970, 5.1; HKT 1975, 16; HKT 1976, 59; HKT 1980, 1.1, 1.3, 1.7)

Taulukosta voidaan todeta, että Helsingin kaupungin asuntopolitiikalle jo vuonna 1965 asetettu päätavoite oli miltei toteutunut 1970-luvulle tultaessa. Tavoitteeksi oli nimittäin tuolloin asetettu asumisahtauden poistaminen ja tahtotilaksi saada kullekin ruokakunnalle oma asunto sekä sen jokaiselle jäsenelle oma huone, joksi ei enää laskettu keittiötä (Kolbe 2002, 276-280).

On kuitenkin todettava, että kyse on tilastokeskiarvoista, ei läheskään kaikkien ruokakuntien todellisesta tilanteesta.

Helsingin kaupunginvaltuusto hyväksyi ensimmäisen asuntotuotanto-ohjelmansa vuonna 1969. Uskottiin, että teollinen betonielementtirakentaminen edisti urbanismia. Asuntopoliittisen suunnittelu-uskon lippulaivaksi tuli Jakomäen alue, jonne oli alettu jo syksyllä 1967 rakentaa 1 450 uutta asuntoa liki 7 000 asukkaalle.

Seuraavat suurkohteet olivat Pasila, Pohjois-Haaga ja Kannelmäki. Seuraavan viisivuotiskauden huomattavat rakennusalueet olivat Malmin, Puistolan, Pukinmäen ja Tapanilan asemaseudut, Mellunmäki, Puotinharju sekä Vattuniemen alue Lauttasaaressa. (Kolbe 2002, 276-280)

Nukkumalähiöiden asuttamista ja niissä päivänsä viettävien ”vihreiden leskien”, toisin sanoen kotirouvien määriä voidaan havainnoida seuraavasta taulukosta. Siitä selviää myös paon jatkuminen pois itse kantakaupungista.

(HKT 1976, 13-14)

Lähde: Ilpo Heporaudan kokoelmat. Kuva: Erkki Nordberg 2008.

HKL Liikennekartta 1974; keskustalinjat (HKL 1974a).

HKL:n esikaupunkilinjojen kartta vuodelta 1974.

Itäväylän ruuhkat kävivät sietämättömiksi uusien itäisten ja koillisten asumalähiöiden aiheuttaman liikenteen takia. Tämä johtui siitä, ettei Helsingin kaupungilla ollut oman asuntotuotantopolitiikan ohella omaa liikennepolitiikkaakaan. [Kuva: Tilanne aamuisena ruuhka-aikana 1960-luvun lopulla. Kolbe 2002, 233].

Vuoden 1968 kunnallisvaalit olikin käyty joukkoliikennetunnuksin. Porvaripuolueet ajoivat vapaata autoistumista. Sosiaalidemokraattien keskeinen kunnallispoliittinen tavoite oli sen sijaan joukkoliikenteen kehittäminen. Liikennekysymys ideologisoitui, kun vastakkain asettuivat ’auton omistajan etu’ ja ’jalankulkijoiden asema’.

Esikaupunkilinjoja lähdössä Rautatientorilta maaliskuussa 1974. Raitio N:o 1 2007, 16.
Kuva: Eero Laaksonen.

Voidaan siis todeta, että jotain oli tehtävä niin asuntotuotantopolitiikalle kuin liikennepolitiikallekin. Esikaupunkiliikenteen suunnittelukomitea oli kuitenkin aloittanut työnsä jo vuonna 1956, mutta ensimmäinen periaate-esitys metrosuunnitelmasta ja toteuttamisohjelmasta valmistui vasta vuonna 1963. Metron mahdollinen rakentaminen vaikuttikin vuoden 1964 jälkeen koko kaupungin kehittämiseen, erityisesti juuri itäisten lähiöiden rakentamiseen.
(Kolbe 2002, 223-228)

Metron mahdollinen rakentaminen sai aikaan Helsingin kunnallispolitiikassa melkoisen riidan, jonka pitkäkestoisena aikana kaiketi kaikki riitelijät saivat riidasta jos jonkinmoista tyydytystä.

Metron rakentamispäätös saatiin lopulta aikaiseksi Helsingin kaupunginvaltuuston kokouksessa 07.05.1969 äänin 49-25. Sopimus ensimmäisen osaurakan, noin 2.8 kilometrin pituisen koeradan rakentamisesta allekirjoitettiin elokuussa 1970, ja rakentaminen alkoi 11.09.1970. Koejuna otettiin vastaan toukokuussa 1972. Päätös metroradan jatkamisesta Itäkeskuksesta Kontulaan tehtiin vasta vuonna 1979. Metro otettiin lopulta käyttöön 01.09.1982. (Kolbe 2002, 223-255)

Mutta kansalaisten kannattama veikeä myyrätunnus ei enää kelvannut tiukkapipoisille päättäjille.

Oja: Ensi viikolla pidämme sitten kokeen.
Ääni: Mutta vastahan meillä oli!
Oja: Ei se ollut mikään koe, sehän oli vain sellainen kielioppikuulustelu. Ja sitten pitäisi pitää se tarkistuskirjoitus tästä tekstistä, älkää unohtako pikkukokeita keskiviikkona. Mutta se koe ensi viikolla…
(Veikko N:o 3 1970, 35)

Metrotoimiston koejuna koeradalla 01.12.1973. Raitio N:o 3 2007, 5. Kuva: Arto Hellman.

Pääkaupungin oppikouluoloista saa käsityksen seuraavasta taulukosta.

(HKT 1961, 118-119; 1966, 34, 154-156; 1967, 50; 1971, 10, 104-106; 1974, 12; 1975; 143-144)

Edellisestä taulukosta voidaan tehdä seuraavanlainen synteesitaulukko.

Näistä kahdesta taulukosta voidaan tehdä muutama mielenkiintoinen havainto. Kielisuhteet olivat muuttuneet Helsingissä puolessatoista vuosikymmenessä niin, että pääkaupunki oli vuonna 1970 miltei täysin yksikielinen kaupunki. Tämä alkoi kuitenkin näkyä suomenkielisten ja ruotsinkielisten koulujen voimavaroissa vasta 1970-luvun alkupuolella.

Toinen mielenkiintoinen yksityiskohta on, että vaikka 10-19 -vuotiaiden poikien määrä alkoi kaupungissa vähetä, heidän määränsä vielä lisääntyi jonkin verran kaupungissa toimivissa oppikouluissa. Tämä merkitsi sitä, että pikapuolin lakkautettaviksi tulevat maksulliset oppikoulut olivat edelleen houkutelleet pulpetteihinsa yli 60 prosenttia kaikista kaupungin pojista.

VIII voittoisa jalkapallocup-joukkue syksyllä 1971. Kuva: Veikko N:o 4 1971, 16.