Nebukadnesarista Nikitaan

Tiedostava ja taistelevaksi etujärjestöksi valmistautuva Teiniliike halusi vuosikymmenen puolivälin tienoilla lisää kansainvälisyysopetusta ja -kasvatusta. Siitä haluttiin jopa tehdä kouluun uusi oppiaine, koska tuolloin annetuilla eväillä ei muka enää pärjättäisi. Ajattelikohan seuraava kirjoittaja Mr. J., että oppiaineessa pidettäisiin myös kokeita, ja se arvosteltaisiin lukion päästötodistukseen?

Tarvitsemme uuden oppiaineen

YK, Pohjoismaiden Neuvosto, EFTA, EEC, NATO, Varsovan liitto Australia, Intia, Kuuba, Afrikka, Kypros…. Kaikesta tuosta opimme jotakin. Tämä tapahtuu maantiedon, historian, yhteiskuntaopin ja jopa kielien avulla.

Paljon opimme, mutta harvalla meistä on selvä kuva Suomen asemasta maapallon kansojen joukossa. Muistiin on painettu asukasluvut ja neliökilometrit muun tiedon mukana. Numerot unohdimme jo kymmenessä minuutissa, jotain muusta ehkä muistamme.

Mutta tuo muu, onko siitä todella hyötyä. Ehkä, mutta tiedot ovat vajavaiset. Opimmeko lukujen lisäksi mitään ihmisistä, heidän ajattelutavastaan ja maan merkityksestä maailmankartalla? Nykyajan ihmisten tulee ajatella jo avaruuslentäjän perspektiivistä eli nähdä asiat oman maan ja muiden valtioiden suhteen. Tutkimusmatkailijat kartoittivat tyhjät läikät maapallomme pinnalla, ja nyt kaikki kansat ovat tekemisissä toistensa kanssa.

Kohta vastuu on meidän hartioillamme. Silloin on myöhäistä ryhtyä opiskelemaan valtioliitoista, valtioista, kansoista jne. Suomen sijainti idän ja lännen välissä on ainutlaatuinen. Tanssimme ohuella nuoralla, ja ympäristö reagoi jokaiseen liikkeeseemme. Meidän pitäisi nähdä yhtaikaa itään ja länteen. Jos meitä opetettaisiin tähän jo koulussa, olisi tästä suunnaton hyöty.

Olemme oppineet, mitä on EFTA ja EEC, mutta emme tiedä, mitä tämä merkitsee Suomelle. Mitä voimme tehdä näiden yhteisöjen piirissä ja mitä suurvallat tästä ajattelevat? Miksi niin usein olemme äänestämättä YK:ssa? Pitäisikö meidän osallistua voimakkaammin kehitysmaiden auttamiseen? Mitä meistä ajatellaan?

Tiedot, joita olemme saaneet, eivät riitä vastaamaan noihin kysymyksiin. Sanomalehdet kertovat kyllä niistä, mutta monet asiat ovat sellaisia, ettei niistä voida kirjoittaa. Historiantunneilla emme ehdi noita asioita pohtia. Tämän vuoksi tarvitsimme oman tunnin noille ongelmille.

Ehkä lv-tunti, joku ehdottaa. Ani harvoin luokanvalvoja on asiantuntija, eikä aina lv-tunnilla voida keskustella noista kysymyksistä. Uusi oppiaine on siis ainoa ratkaisu, mutta toivottavasti sitä alettaisiin pohtia pian, eikä vasta 30:n v:n jälkeen.

Mr. J.
(Veikko N:o 2 1964, 7)

Eikka: Yhdelläkään autiolla Etelämeren saarella ei asu pakanakansaa, jolla ei olisi uskontoa. (Veikko N:o 3 1960, 24)

Tiedostava teininuoriso alkoi täten haastaa myös historian opetuksen voimistelun ja urheilun ohella. Niinhän oli tehnyt jo Svenska Normallyceum’in oppilas Lauri Heikkinen kirjoituksessaan, joka julkaistiin Veikon numerossa 2 1963 ja jota on selostettu alaluvussa norssi0642 ’Kohti kouludemokratiaa’.

Veikkokin kiinnostui lopulta asiasta ilmeisesti Mr. J.:n kirjoituksen takia ja kääntyi vastanimitetyn historian sekä siihen liittyvien aineiden yliopettajan, Matti J. Castrénin puoleen.

Vaikkei olisi kouluaikoina tai niiden jälkeenkään historiasta ja opetuksesta välittänyt, kannattaa kirjoitus lukea. Se näet selittää ainakin sen, mihin historian opetuksella Norssissa 1950- ja 1960 -luvulla oikein tähdättiin ja pyrittiin.

Kuva: MaCa vauhdissa 1958. Kuva: Pekka Helon kokoelmat.

MaCa Maria Verisestä: ”Kyllä ne kunnon englantilaiset huokasivat helpotuksesta, kun tämä verinen mummu keikahti.” (Veikko N:o 1 1960, 23)

Nebukadnesarista Nikitaan – Väinämöisestä Wälläriin

Kun Veikon toimituskunta yllättäen kunnioitti minua pyytämällä lehteensä selvitystä historianopetuksen nykyisistä ongelmista, ymmärsin alusta pitäen, ettei tarkoitus ollut nostaa historiaa erikoisasemaan muiden oppiaineiden rinnalla. Kiinnostus otaksuttavasti johtuu siitä uudelleenmuovautumisesta, minkä alaisena historian ja siihen liittyvien aineiden opetus on viime aikoina ollut.

Menneisyyden rasitus

Kun tiedustelee vanhemman polven kansalaisilta heidän vaikutelmiaan omien kouluaikojensa historianopetuksesta, saa vastaukseksi kovin yhdenlaisia luonnehdintoja: se on ollut faaraoita, keisareita ja paaveja sekä tietysti vuosilukuja. Ja jatkona tulee vakaumuksen äänellä, että sellaista kai historia yhä vieläkin on.

Norssin senioreilta saa lisäksi kuulla muistoissa kuolemattoman ”Plodun” kysymyksiä: ”Kuka meni kenen kanssa mimmoisiin?”; ”Mistä vuoteesta vuoteeseen Kustaa Aadolf hallitsi?”; ”Mitä Nebukadnesar laski alleen?” ja niin edelleen loputtomiin.

Tämän vuosisadan alkupuolella historiallinen tietämys sinänsä oli arvostettua. Henkilöä, joka ei tiennyt, kuka sanoi ”Veni, vidi, vici”, pidettiin moukkana. Opetuksella oli voimakkaasti y l e i s s i v i s t y k s e l l i n e n sävy.

Lisäksi on muistettava, että viitisenkymmentä vuotta sitten, jolloin mm. vieläkin käytössä olevan Mantere – Sarvan oppikirjan ensimmäinen painos tuli käyttöön, Suomen suuriruhtinaanmaassa ei kouluissa sopinut käsitellä poliittisia kysymyksiä. Siitä saattoi joutua Siperiaan.

MaCa: Viipurilaiset saavat aina kiittää munkkeja rinkeleistään. (Veikko N:o 4 1960, 19)

Tästä syystä historianopetuksemme perinnöksi jäi aluksi pyrkimys pitäytyä paljossa sivistyshistoriaan ja kajota yhteiskunnallisiin, taloudellisiin ja valtiollisiin kysymyksiin turvallisen ajallisen välimatkan päästä.

Mutta mikä merkillisintä, käsitys keisareiden ja paavien ylivallasta on niin vakiintunut, että se esiintyy nykyistenkin nuorten keskuudessa, vaikka heidän havaintojensa pitäisi todistaa aivan muuta. Sillä jo useiden vuosien ajan historianopetuksella on ollut uudenlaiset tavoitteet.

Nykyhetken pyrkimykset

Nuoret ihmiset haluavat perehtyä siihen maailmaan, joka heitä ympäröi ja johon he kerran astuvat itsenäisinä kansalaisina. Koulun tehtävänä on auttaa heitä tässä. Koulussa esitellään nykyisen yhteiskuntamme ja koko maailman tärkeitä päivänkysymyksiä ja erilaisia laitoksia sellaisina kuin ne ovat parhaillaan, tässä ja nyt. Ne esiintyvät historianopetukseen liittyvän y h t e i s k u n t a o p i n ja t a l o u s t i e d o n opetuksessa.

Linjapuolen viidensien ja kahdeksansien luokkien oppilaat ovat mm. varmaan joutuneet vaivaamaan ajatuksiaan eduskunnan ja tuomioistuimien toiminnalla, valtion budjetilla ja sosiaalihuollon ongelmilla. Ei käy kieltäminen, että nämä asiat ovat joskus raskaasti sulavia. Opettajan ongelma on, miten mahdollisimman havainnollisesti ja innostavasti voisi esittää näitä tuleville kansalaisille perin tarpeellisia tietoja.

Mutta oikeastaan ei tietokaan tee näissä asioissa autuaaksi, vaan se, että oppilaat tulisivat kiinnostuneiksi yhteiskuntamme kysymyksistä ja että he olisivat uteliaita ja kyseleväisiä. Muistan yhden oppilaan, joka esitti yhteiskuntaopin tunnilla kysymyksen. Hän tiedusteli, mikä on välimiesoikeus.

Kysymys oli tarpeellinen ja asiallinen ja siihen löytyi vastauskin. Tämä on nyt Veikkoon ikuistettu siksi, etten muista montakaan muuta oppilasta, joka olisi kunnioittanut minua jollain ainettani koskevalla tiedustelulla. En vastedeskään puraise, jos jotkut joskus kysyisivät, vaan olisi suuresti imarreltu.

Ehkäpä jonkun tekisi mieli ”kuivan” yhteiskuntaopin sijasta päästä keskustelemaan ”todellisesta” politiikasta, jota päivälehdet ovat tulvillaan. Kyllä sen tuleekin jossakin laajuudessa kuulua opetustyöhön. Mutta mikäli halutaan perehtyä yleiseen valtiolliseen toimintaan, on ensiksi oltava selvillä politiikan koko kentästä ja tehtävistä, joiden suorittamisessa poliittiset lähtökohdat sanelevat ratkaisut.

Joku varmaan sanoo: ”Ei yhteiskuntaopissa ja taloustiedossa mitään vikaa olekaan, mutta miksi tunneilla kuitenkin kaivetaan esille vuosituhansien takaisia asioita historiasta?”

Saman esitti muuan syvästi kunnioittamani virkaveli, joka ihmetteli, miksi historian kurssiin on sisällytetty sellainen kaukainen asia kuin Englannin Mainio Vallankumous. Häneltä oli kysyttävä, oliko hänen mielestään opetuksessa käsiteltävä parlamentaarista järjestelmää ja onko siinä pyrittävä havainnollisuuteen. Vastaus oli myöntävä.

Yhteiskuntaopissa toteutettavan y h t e i s k u n t a t i e t e e l l i s e n [”tässä ja nyt”] tarkastelutavan lisäksi nykyistä maailmaa voi tutkia myös h i s t o r i a l l i s e n k e h i t y k s e n tuloksena.

Ensiksi mainitussa on nimittäin olemassa tietty vaara – ajallisen ulottuvuuden puuttuessa nykyhetken yhteiskuntakuvalle tulee eräänlaisen lopullisuuden leima. Kun toisaalta tiedämme elävämme muuttuvassa yhteiskunnassa, tuo muutosten alaisuus on varsin helposti havaittavissa historiallisessa kehityksessä.

Ajatelkaamme vaikka meille kaikille kallista asiaa, länsimaista demokratiaa. Jos saisimme tehtäväksemme tarkastella sen vaikutusta nykyhetkellä, tehtävä olisi mahdollinen suorittaa, mutta myös erinomaisen vaikea.

Meidän on kuitenkin mahdollista seurata vuosisataista työtä ja taistelua kansanvallan puolesta yksinvaltaa ja aatelisvaltaa vastaan. Tässä taistelussa Mainio Vallankumous on yksi vaihe, joka ensimmäisen kerran siirsi valtiollisen vallankäytön hallitsijalta kansan valitsemalle parlamentille.

Tällaisten voittojen avulla demokratia kehittyi nykyiselleen, ja kuvattu kehitys antaa olettaa, että se tulevaisuudessakin tulee entisestäänkin laajentumaan. Voisimme sanoa, että historia on nykyhetken selvitys. Sen varrella pala palalta rakentuu nykyinen maailmamme – tämänhetkiset kysymykset esiintyvät menneisyydessä usein sangen ”paljaina” ja värikkyydessään havainnollisina, helposti tajuttavina.

Mutta näinkin ollen meitä ajallisesti lähimpinä olevat asiat saavat ymmärrettävästi jonkin verran suuremman painon kuin vuosituhansien takaiset. Ilman, että mitään yleiskehitykseen vaikuttavaa tärkeää tekijää sivuutetaan, historiantunnilla on pakko omistaa vähemmän sanoja Hammurabille kuin Hrushtsheville, vähemmän Väinämöiselle kuin Wällärille.

Seurattuamme tällä tavoin omaan aikaamme saakka ihmisten tärkeiden kysymysten ratkaisutapoja on meidän kenties helpompaa ymmärtää myös nykyisiä ratkaisuja ja nykyisiä oloja.

Ehkäpä pystymme jopa tajuamaan, mitkä ajatukset tässä meidän vajavaisuuksien maailmassamme joudumme yhä ratkaisemattomina jättämään jälkeen tulevaistemme päänvaivaksi ja minkälaisiin ns. epäkohtiin luovat parannukset ovat ylimakaan mahdolliset.

Olisikohan kovin kunnianhimoista ajatella, että eri aikakauden ihmisiin tutustuttuamme voisimme aavistaa jotain IHMISESTÄ yleensä. Ihmisen tai maailman paremmaksi tekemisestä ei taas historian edustaja uskalla mennä mitään sanomaan…

Nykyhetken ongelma

Veikon toimitus halusi tietää, mikä on historianopetuksen nykyinen perusongelma. Se on ilmeisesti se, millä tavoin kaksi luonnehdittua nykyhetken kysymysten lähestymistapaa – yhteiskuntatieteellinen ja historiallinen – voitaisiin onnellisesti liittää toisiinsa siten, ettei aivan alussa mainittu yleissivistyksellinen perinne liioin kärsisi.

Sillä koulun tehtävänä on myös välittää nuorisolle aikaisempien polvien kulttuurisaavutuksia – vaikkapa itseisarvoinakin.

MaCa: Tämä on sellainen juttu, että jos ei seuraa, putoaa kärryiltä, ja silloin on vaikea pysyä mukana. (Veikko N:o 4 1963, 24)

Mikäli vastaukseeni olisi runoiltava hieman mahtipontinen loppulause, olisi sen mukaan ongelmana se, miten opetuksen avulla voitaisiin kehittää valppaita ja vastuuntuntoisia kansalaisia, joille mikään nykyhetken kysymys ei ole vieras ja jotka tällaisina toimisivat myös sivistysperinteen välittäjinä seuraaville polville.

Matti J. Castrén
(Castrén 1964, 10-12)

MaCa alkoholilaista: Ja lopulta tullaan täysin absoluuttisiksi niin ettei käytetä mitään muita karvaisia aineita kuin vaateharjaa. (Veikko N:o 2 1964, 22)

MaCa: Esitellessään mainonnan salaisuuksia: – ’Syökää paljon munia niin näette kauniita unia’. (Veikko N:o 2 1965, 18)

Kuva: Veikko N:o 2 1966, 1.

Yhteiskuntaopillinen pilleristö

MaCa: Nykyajan Suomessa pääsevät siis myös naiset ja orjat äänestämään niin, että edistystä on tapahtunut. Mihinkö suuntaan, jaa, siitähän voitaisiin kyllä keskustella. (Veikko N:o 3 1966, 27)

Suomen tunnilla: Sanoi Ahti Karjalainen, virkkoi kaunis Kaukomieli. (Veikko N:o 4 1966, 27)

Sinkari: Missä tapauksessa oikeuskansleri ei ole syyttäjänä valtakunnanoikeudessa?
– Jos hän on itse syytettynä.
(Veikko N:o 4 1966, 27)

MaCa: Niin, ei historiaa ole tarkoituskaan oppia kotona, vaan välitunnilla sekä kuuntelemalla sitä suurta viisautta, mikä täältä edestä säteilee. (Veikko N:o 4 1964, 38)

MaCa: Pohjoismaisen yhteistoiminnan vaikeus on siinä, että Tanska pelkää Saksaa, Suomi Venäjää, Ruotsi ei tiedä kumpaa pelkäisi, ja Norja ei pelkää ketään. Se on ihan totta. Kaikki norjalaiset, jotka minä tunnen, eivät pelkää mitään. (Veikko N:o 2 1965, 29)

Historian naskali: Stalin sosialisoitiin. (Veikko N:o 2 1962, 35)

Maantiedon tunnilla Kiinan maataloudesta:
– maanviljelijöitä 4/5 kansasta,
– ahkeria ja vaatimattomia,
– hedelmällistä lössia.
(Veikko N:o 1 1966, 29)

Hissan naskali: Niin se on, että useimmiten kansalle varatut elintarvikkeet menevät näiden etelävietnamilaisten virkamiesten taskuun. (Veikko N:o 2 1966, 20)

MaCa: Satuitteko huomaamaan lehdissä sellaisen uutisen tässä noin 5-6 vuotta sitten? (Veikko N:o 3 1966, 26)

MaCa: Tämä englantilaisten mittajärjestelmä, johon kuuluvat mm. tuuma, jalka, nenä ym. ruumiinosat… (Veikko N:o 3 1966, 27)

MaCa: Vaikka Bobrikov olikin haitaksi Suomen vapaudelle, hän oli kuitenkin ennen kaikkea suoraselkäinen sotilas, joka toimi johdonmukaisesti. Kun sen sijaan tämä hänen seuraajansa oli mitä kieroin tyyppi, joka oli kyllä aina näennäisen kohtelias suomalaisille, mutta punoi näiden selän takana omia juoniaan. (Veikko N:o 2 1970, 23)

MaCa [selittää diplomaattista koskemattomuutta]: Eräs tuntemani islantilainen diplomaatti ajoi kerran Englannissa väärin autollaan ja poliisi pysäytti hänet. Hän osasi englanniksi vain yhden lauseen: ”It’s a long way to Tipperary”. Kun hän oli sen sanonut, vastasi poliisi vain ”Yes, yes” ja päästi hänet menemään. (Veikko N:o 2 1967, 30)

Kuva: Veikko N:o 2 1962, 29.