Kouluaine

Veikko julkaisi vuoden 1954 Joulunumerossaan hieman epäröiden seuraavan, varsin todistusvoimaisen kouluaineen. Toimitus toivoi vilpittömästi, että kyseinen Veikon numero olisi hävinnyt olemattomiin silloin, kun osat ovat vaihtuneet ja silloiset norssit ovat kertomassa omille pojilleen, kuinka esimerkillistä joukkoa he aikanaan olivat.

Hän oli koulupoika vuodelta 1954

On lauantai-iltapäivä. Joukko koululaisia astuu hämärän koulun suojista ulkoilemaan. Siinä on reipasta urheilijatyyppiä ja hiljaista ahertajaa, joku on liiaksi lukeneen näköinen kalpea haamu, joku kyllästyneeltä näyttävä lättähattu.

Puhe liikkuu illassa. Kaksi kaverusta menee elokuviin. Yksi ilmoittaa lukevansa englantia. ”Kaista”, tuhahtaa siihen eräs rennosti kävelevä tyyppi, joka on kertonut menevänsä ’Bottalle’ tai ’Halliin’ joraamaan, kun kouluhippoja ei ole. ”Mihinkäs sinä menet?”, kysyy hän toiselta, Ekiksi nimetyltä pojalta. ”Typyn luo”, kuuluu vastaus.

”On meitä moneksi. Yhäkö sinä jaksat olla sen saman typykän kanssa. Ei silti. Onhan se upea, on tosiaan.” Toinen on vähän nolo. ”En minä tiedä, mutta ei mutsikaan antaisi ainakaan jorata, kun siinä menee niin myöhäänkin…”

Kadunkulmassa joukko hajaantuu, ja keskustelu katkeaa.

On tullut ilta. Eki-poika kävelee vihellellen katua pitkin uudessa kaupunginosassa. Hän oli kotoa lähtiessään sanonut menevänsä Ritvan luo, ja isä oli naurahtanut muka ymmärtäväisesti.

Erään vaaleaksi rapatun aravatalon luona hän seisahtuu ja painaa ovikelloa. Vastaus kuuluu yllättävän pian, ja kun hän ehtii yläovelle, odottaa se jo raollaan. Siinä on vastassa vaaleakiharainen, siro tyttölapsi.

”Hei”, huutaa hän iloisesti, ”tule sisään.” Poika tervehtii tytön vanhempia ja huomaa viereisessä huoneessa kaksi tuttua. Siellä ovat ’Heka’ ja ’Nöpö’. Samassa ryntää häntä vastaan talon suuri bernhardilaiskoira Plötsi, joka nostaa tassunsa pojan hartioille ja alkaa tervetuliaisiksi nuolla hänen kasvojaan. ”Kyllä tuo Plötsi pitää Ekistä”, toteaa tytön isä hyväksyvästi.

Poika leikkisi koiran kanssa kauemminkin, mutta viereisessä huoneessa odotetaan jo kärsimättömästi. ”Mitä tehdään tänään?” kuuluu ainainen ikävöivä kysymys. Mietitään ja mietitään. Soitellaan levyjä ja jutellaan. Vihdoin todetaan, että rahaa on yhteensä 420 markkaa [€ 11,09]. ”Leffaan”, kiljaisee joku.

Mutta kello on jo puoli yhdeksän. ”Mennään yönäytökseen”, keksitään silloin. Eki vastustaa ehdotusta, mutta joukko toteaa, että ’Munkassa’ on joku Harry Jamesin musiikkifilmi, eikä Eki saa rauhaa, ennekuin hän soittaa kotiin ja pyytää ’jatkoaikaa’. Sitä ei anneta, mutta hän lähtee omin lupinsa.

Kotiinpäin kävellessä on aikaa ajatella öisen kadun hiljaisuudessa. Omatunto on huono ja ’Boston’ savuaa hermostuneissa käsissä. Taas on tullut valvotuksi ja aiheutetuksi mielipahaa vanhemmille.

Äiti ja isä valvovat vihaisina, ja poika pistetään kotona tiukalle. Otetaan puheeksi myös koulu. ”Paljonkos tuli niistä viimeisistä ruotsinkokeista?” ”Tuota noin, meillä oli viisitoista ala-arvoista, ja minä sain tietenkin 1-.”

Silloin isä kimpaantuu ja käy pojan tukkaan kiinni. ”Tästä lähtien sinä tulet kotiin joka ilta kello yhdeksältä. Onko selvä?” Sitten hän rauhoittuu, ja alkaa noin kahden tunnin saarna siitä, miten pojan olisi aika parantaa tapansa.

Poika kuuntelee puolella korvalla ja punnitsee tilannetta. Mitä hän oikeastaan on tehnyt? Onhan hän aina suoraan kertonut, mihin hän iltaisin menee.

Täytyykö nyt alkaa valehdella partion yösuunnistuksista tai keksiä muuta vastaavaa, kun isä ja äiti ovat yhtäkkiä muuttuneet merkillisen epäluuloisiksi. Tosin hän tänä iltana rikkoi annetun kiellon ja tosin oli se ruotsin 1-, mutta sittenkin. Ja sitten tuo ainainen puhe läksyistä.

Hyvin kiihtynyt ja hyvin kapinallinen poika kömpii vihdoin vuoteeseensa. Miksi isä ja äiti eivät anna hänen jättää koko koulua. Ajatus alkaa kiertää kehää tuon asian ympärillä. Uni saapuu suloisen toiveajattelun mukana: ei koulua, ei tiukkoja kellonmääriä, vaan vapaus, v a p a u s …

A.J.P.
(A.J.P. 1954)

Koulukansan sananparsia
Ahkeruus on onnen äiti. [Suomalainen sananlasku]
Onnellisia ovat äidittömät. [Eräs norssi]
Kun nahat ovella viheltää, Manalaan tuleepi ope. [Nikotinistin tietokirjasta]
Huono sairas se, joka ei skaboiksi parane. [Pinko]
Sanakirjasta miestä, sarvesta härkää. [Härkä]
(Veikko N:o 4 1959, 34)