Herbartilainen pedagogia

Opettajiksi valmistuville oli tarjottu kasvatusopillista tietoutta jo 1800-luvun loppupuolelta alkaen. Tämä pedagoginen opetus, joka oli perinteisesti kuulunut opetusharjoitusvaiheeseen, oli kuitenkin ollut hyvin yleisluontoista. Se auttoi parhaimmillaankin vain näkemään opetustyötä kasvatuksen kentässä, mutta ei käytännön opetustyössä.

Sana ’opetusoppi’ tuli suomenkielisen opettajanvalmistuksen käyttösanastoon vasta 1900-luvun alussa. Sen tiedepohjana oli lähinnä saksalaisen filosofin ja pedagogin Johann Friedrich Herbartin [1776-1841] {Kuva: PTSK 1949, 723} ja saksalaisen pedagogin Tuiskon Zillerin [1817-1882] kehittämän herbart-zilleriläisen tai herbartilaisen koulukunnan ajatusten käsitteellinen tarkastelu. Siinä keskityttiin lähinnä opetuksen muotoihin ja opetussuunnitelman rakenteeseen. Tämä perinne vallitsi sittemmin vähä vähältä lievenevässä muodossaan aina 1960-luvulle saakka. (Malinen 2006)

Herbartilaisuus oli saanut Suomessa jalansijaa 1880-luvulla Waldemar Ruinin [1857-1938; Kuva: Helsingin yliopisto] laatiman väitöskirjan ansiosta. Hän toimi sittemmin Helsingin Yliopiston kasvatus- ja opetusopin professorina sekä yliopiston rehtorina. Herbartilaisuus korosti siveellisyyttä, harrastuneisuutta ja keskittymistä. Sen oppi perustui opettajajohtoisuuteen, jolloin opettaja vastasi siitä, mitä luokassa opiskeltiin. Opettajan keskeistä asemaa luokassa korosti myös hänen paikkansa luokan edessä olleella korokkeella.

Suomessa herbartilaisuuden esitaistelijaksi nousi sittemmin 1890-luvun jälkeen kasvatusoppinut, valtiopäivämies ja koulupoliitikko August Mikael Soininen [1860-1924; Kuva: PTSK 1952, 125]. Hän toimi muun muassa Helsingin Yliopiston kasvatusopin ylimääräisenä professorina, Kouluylihallituksen ylijohtajana sekä opetusministerinä. Hänen kirjoittamansa teokset ’Yleinen kasvatusoppi’ [1900] ja kaksiosainen ’Opetusoppi’ [1901-1906] laskivat perustan suomalaiselle kasvatusopilliselle kirjallisuudelle. Näitä kirjoja luettiin maassamme 1940-luvulle saakka. (Valta 2002; KTL 2006 )

Soininen ei kuitenkaan hyväksynyt kaikkia herbartilaisuuden yksityiskohtia eikä piirteitä. Herbartilaisuus korosti esimerkiksi pakottamalla tekemistä ja tätä hetkeä. Soininen painotti puolestaan positiivisia toimintoja ja tulevaisuutta. Hän arvosti myös silmän ja käden taitoja, joille puhdas herbartilaisuus ei antanut suurtakaan merkitystä. Soinisen arvo olikin siinä, että hän osasi soveltaa herbartilaisia oppeja suomalaisiin oloihin. Herbartilaisen kasvatuksen tärkein muoto oli opettajan antama opetus, mutta oppilaat piti silti ottaa huomioon yksilöinä suurista opetusryhmistä huolimatta. Opettajan auktoriteetille ei ollut kuitenkaan hyväksi lähestyä oppilaita liiaksi.

Opetustuntien perusrakenne oli Soinisen herbartilaisuudessa seuraava: 1) läksyn kuulustelu, 2) uusi tehtävä, 3) harrastuksen herättäminen, 4) oppiaineksen käsittely ja erittely, 5) opetetun asian kertaus ja tiedon lisääminen, sekä 6) opetetun asian harjoittaminen.

Yhteistyö oli Soinisenkin opetusopissa harvinaista, koska koulun antama opetus tähtäsi yksilön kasvattamiseen. Oppitunnit pidettiin ennalta suunnitellun ohjelman mukaan, ja opettaja oli sitä taitavampi mitä tarkemmin oppitunti sujui suunnitelman mukaan. Oppilaiden piti istua hiljaa omilla paikoillaan kädet pöydällä, eivätkä he saaneet kääntyillä, eivät edes käännellä päitään.

Heidän osallistumisensa oli enimmäkseen kuuntelemista, hieman katselemista ja hyvin vähän puhumista tai muuta tekemistä. Mikäli oppilaat työskentelivät, se tapahtui joko yksin tai opettajan johdolla. Herbartilaisuuden huonona puolena alettiinkin 1910-luvulla pitää juuri opettajan johtavaa roolia opetuksessa, joka johti oppilaiden passiivisuuteen. Myös oppitunnin kaavamaisen rakenteen katsottiin ehkäisevän oppilaiden oma-aloitteisuutta.
(Valta 2002)

Normaalilyseon voimistelunopettajan, professori Ivar Edvard Wilskmanin [1854-1932; Kuva: Joki 1937, 104b] käsitykset kuvaavat erästä urheilumiesten keskuudessa vallinnutta toista kasvatuksellisen näkemyksen suuntaa, joka oli niin ikään vallalla 1910-luvun alkupuolella. Se piti hermoston degeneroitumista vaarallisimpana rappeutumisilmiönä, koska se johti ennen pitkään hulluuteen. Hermoston tuhoon johtavia ilmiöitä löytyi säätyläisten elämäntavasta, johon kuuluivat muun muassa lasten hemmottelu, velttous, toimettomuus, ylellisyys, ylensyönti, nautintoaineet, paheelliset ravintolaillat ja liiallinen älyllinen pohdiskelu.

Wilskman näki esimerkiksi vuonna 1907 raitiovaunussa 13-vuotiaan heiveröisen herraspojan, jonka hän arvioi hemmotelluksi. Tuon pojan kohtaloksi tulisi kasvaa herraksi, joka käy varieteessa ja taputtaa siellä “puolialastomille naistaiteilijoille sikari suussa”. Pojasta oli tulossa “ruumiillisesti turmeltunut henkilö”. Jos heidän kaltaisistaan tulisi väestön enemmistö, se johtaisi olemassaolollaan kansakunnan tuhoon.

Varsinkin pienten kansojen, kuten suomalaisten oli ehkäistävä heikkohermoisuus, koska pienet kansat olivat suurvaltojen jatkuvan uhan alaisina. Jokapäiväisistä voimisteluharjoituksista oli sen takia tehtävä suoranainen kansalaisvelvollisuus. Kovempi harjoitus oli aloitettava murrosiässä, jolloin ’velttous’, opinnot sekä ’salaiset asiat’, kuten masturboiminen uhkasivat suistaa nuoren ruumiin rappion tielle.

Ihmisen kehitys oli Wilskmanin mielestä loppujen lopuksi tahdon eikä tiedon asia. Hän suhtautui sen takia kielteisesti kirjatietouteen. “Tietoahdetut” nuoret piti siksi saada pois pulpeteistaan ja kirjoituspöytien ääreltä ulos urheilemaan, voimistelemaan ja ulkoilemaan. Tietopuolisesta opetuksesta ei ollut elämässä paljoakaan hyötyä, ja siksi Wilskman toivoi, että nuoret voisivat välttää sitä jopa useita kuukausia vuodessa.

Ei siten ollut mikään ihme, että poikia koskeneet kasvatusopilliset näkemykset olivat varsin ankaria ja ankeita. Niiden merkittävän osana oli herbartilainen huoli poikien siveellisestä kunnosta ja pelko, että he joutuisivat turmeluksen tielle. Kuri nousi samalla merkittäväksi kasvatuskeinoksi. Muita merkittäviä piirteitä nuoria koskeneissa pohdinnoissa olivat poikien luonteen muokkaaminen kasvattajien tahdon mukaiseen suuntaan, vaatimus himojen pitämiseksi kurissa ja maaseutumiljöön ihailu turmiollisen kaupungin vastapainona.

Kasvatuksen tavoitteena oli myös fyysisesti voimakas, urheilullinen nuoriso. Kaksikymmenluvun kasvatusoppineet olivat näissä pohdinnoissa joko tahtomattaan tai tieten tahtoen varsin lähellä niitä näkemyksiä, joita oli esitetty myös rotuhygieniaopin piirissä.

Porvarillisten 1920- ja 1930 -luvun koulumiesten ja muiden kasvattajien tavoitteena oli siten koulia pojista nuorukaisia ja miehiä, jotka olivat totutetut tiukkaan kuriin, olivat siveellisesti vahvoja, tunsivat velvollisuutensa isänmaata kohtaan ja joilla oli erinomainen fyysinen kunto. Pyrkimyksenä oli lisäksi saada kasvatettavien sisäiset voimat myötävaikuttamaan yhdensuuntaisesti kasvattajien tavoitteiden kanssa.

Kaksikymmenluvun kasvatusopit eivät sitä paitsi koskeneet vain Norssin poikia, vaan ’punaistakin’ Suomea, sillä samantapaisia aatoksia viljeltiin myös työväenliikkeen piirissä. Esimerkiksi Työväen Urheiluliitto pyrki iskostamaan nuorisoon terveitä elämäntapoja kuten ehdotonta raittiutta, tottumista kuriin sekä lujaan toverihenkeen. Merkittävin ero valkoisen ja punaisen Suomen nuorisokasvatustyössä koski tuolloin oikeastaan vain suhdetta isänmaahan.
(Vasara 1997, 52, 57, 528)

Mutta Norssin oppilailla oli vielä eräs suoranainen etuoikeus ja velvollisuus: olla eturivissä rakentamassa itsenäisen kansakunnan tulevaisuutta. Olivathan he sitä ensimmäisten poikien joukkoa, joka oli saanut suomalaisen oppikoulusivistyksen Helsingissä. Kehittyvä kansalaissopu lievitti myös vähitellen vuoden 1918 tapahtumien muistoja. Nuori kansakunta halusi lisäksi olla luja ja ehdoton, samoin norssit.

Tämä sisäistetty asenne kuvastuu Norssin entisen oppilaan, kirjailija, filosofian kandidaatti ja akateemikko Mika Toimi Waltarin [1908-1979; Kuva: Lasipalatsi.fi] myöhemmissä teoksissa. ”Itseään kohtaan hän tahtoi olla raudanluja ja ehdottoman ankara, mutta muita kohtaan lempeä ja suvaitsevainen”
(Sipponen 1992, 7-8).

Vasta 17-vuotiaan abiturientti Mika Waltarin suhde periherbartilaiseen koulukasvatukseensa ei kuitenkaan ollut vielä abiturienttivuotena aivan noin seestynyt. Sitä kuvastaa hänen keväällä 1926 kirjoittamansa runo. Waltarin käyttämä nimimerkki Nequiquam tarkoittaa suomeksi ’Turhaan’. Nimimerkki kuvastaa tiettyä alakuloista mielenlaatua. Se johtui siitä, ettei Waltarille koskaan suotu Veikon vastuullista ja arvokasta päätoimittajan asemaa. Ei vaikka hän toimitti ainakin lukukauden ajan pilalehti Pillereitä. (Waltari 1971, 18)

Vanhoille

Oi, te vanhat !
Te olette viisaat ja väkevät.
nöyrryn auliisti kumartamaan edessänne.

Tehän tiedätte kaiken ja ymmärrätte kaiken,
teidän mielipiteenne ovat erehtymättömän oikeat,
siksi hypähtelen mairitellen edessänne
saadakseni viimeisen höperön hymyn
kohoamaan tutisevan suunne ympärille.

Sillä teidän kädessänne riippuu syöttinä leipä
ja elämä, epämukavakin, on minulle mieluinen
eikä tyttäriänne useinkaan voi rakastaa
ihan ilman rahaa.

Siksi kumarran auliisti teille
ja päänne tutisevat ylpeästi
ohenneilla huulilla viimeinen
vanhuudenheikko ja höperö hymy.

Nequiquam