Rikos ei kannata

Tornikellon osoittimet näyttävät kymmentä. Läheisessä synkeässä rakennuksessa pirahtaa kello kaksi kertaa.

Kolkonnäköiseen taloon tulee eloa. Ovia paiskataan auki, huutojen kohu täyttää ilman, patrullit asettuvat paikoilleen, sekava massa alkaa valua yläkerroksista alas. Käytävät tyhjenevät tuimannäköisten partiomiesten ansiosta, jotka ohjaavat lauman rakennuksen ahtaista aukoista ulos.

Tornikellon osoittimet siirtyvät kaksi pykälää eteenpäin…

Kirkas valonsäde tunkeutuu kaitaisesta ikkunasta hämärään yläkerrokseen valaisten hetkeksi tyhjän käytävän. Tyhjän – mutta ei, mikä liikkuu tuolla käytävän perimmäisessä, pimeimmässä sopukassa?

Kauhistuneet silmämme havaitsevat seinää vasten painautuneen tumman, epämääräisen möykyn, joka lähemmin tarkasteltuna osoittautuu ryhmäksi kalpeita, surkeannäköisiä olioita. Moisen väenpaljouden liikunta on miltei olematonta ja sen kulku suuntautuu kohti käytävän toista päätä.

Kellon osoittimet näyttävät kymmentä nolla kolmea.

Yhtäkkiä astahtaa käytävään tiukkakatseinen vartiomies. Ryhmä säpsähtää ja vetäytyy odottamattoman ketterästi parahiksi viereen sattuneen pylvään taakse alkaen sitten hitaasti valua portaita alas. Kun se on saavuttanut seuraavan kerroksen, voimme sekundaattorista todeta tuon matkan suorittamiseen kuluneen aikaa täsmälleen 2 min. 37,5 sek.

Silloin meille viimein valkenee, mistä on kysymys. Tietenkin ryhmästä NORREJA, jotka tapansa mukaan pakoilevat ulosmenoa välitunnin ajaksi. Kylläpä olemme olleet tyhmiä. Olisihan moinen asianlaita voitu heti päätellä jo yksinomaan ’kundien’ kalpean ihonvärin perusteella.

Norreilla näyttää olevan sikamaisen hyvä onni. Kello on jo 10.08, ja ryhmä on onnistunut kiertoteitse pääsemään takaisin yläkerrokseen. Partiot on onnellisesti vältetty 1) ”menemällä parhaillaan ulos”, 2) kulkemalla rätti kädessä pitkin käytävää [järjestäjä], 3) valittelemalla kurkkukipua, 4) unohtamalla jotakin luokkaan, 5) käymällä ”VEIKON asialla”. Kaikki on tähän mennessä sujunut oikein mukavasti.

Mutta jälleen saadaan tuta kohtalon pahansuopa ironia. MINIMA FORTUNA VALUIT, sanoisivat vanhat roomalaiset. Läheisestä luokasta putkahtaa tulisesti tuikean näköinen valvova. Erään otuksen hermot pettävät; koko joukko pyrähtää juoksuun. Terävä huuto viiltää ilmaa. Kansanjoukko pysähtyy paossaan. Jokaiselle kaksi tiimaa.

Tornikellon osoittimet näyttävät kymmentä kymmentä. Rakennuksen kello pirahtaa. Pihalla liikuskeleva massa ryntää kohti ahdasta ovea.

Kiinnisaadut rikolliset palaavat rakennukseen kello kuusi.
Rikos ei kannata.
Zimmbach
(Veikko N:o 2 1960, 22)

Omasta koulustamme on myös saatu hauska juttu siitä, kuinka isot pojat massan mukana, toisin sanoen kouluun päästyään, muuttuvat tuollaisiksi pikku mateiksi, joille vanhat tädit suloisella äänellä sanovat: ”Voi kuinka suloinen”. Eikö vain jotakin alakansakoulumaista ole muistutuksessa, jonka 181 senttiä pitkä seitsemäsluokkalainen sai kolmantena koulupäivänään: ”Oppilas J. A. piileskellyt välitunnin aikana luokan vieressä sijaitsevassa komerossa”… (Lennun leimaukset. Veikko N:o 3 1963, 16)

Kuva: Havulinna Oy:n Motorola-mainos; Veikko N:o 3 1967, 31.

Hänen tehtävänsä oli puolustaa ihmisiä, jotka olivat syytettyinä jostakin rikoksesta.
His job was to defend pupils who are accused of some crime.
(Veikko N:o 1 1962, 11)

Martikainen: ”Minun mielestäni eivät suomalaiset miehet ja pojat ole paljon sonneja kummempia.” (Veikko N:o 3 1967, 26)