Suuri maaseutukaupunki

Helsinki täytti 400 vuotta vuonna 1950. Tilaisuudesta muodostui kaiken pulan ja ankeuden keskellä suuri kaupunkimanifestaatio, jolla oli pedagoginen ulottuvuutensa. Historiaan, kaupungin kehitykseen ja olojen kuvaamiseen kiinnitettiin erityistä huomiota. Varsinainen juhlinta alkoi 11.6.1950, jolloin Vanhassa kaupungissa paljastettiin muistokivi ja avattiin Kustaa Vaasan tie. Sen jälkeen eteni historiallinen juhlakulkue kaupungin läpi Stadionille. Kulkuetta seurasi katujen varsilla yli 100 000 helsinkiläistä. Kaupungin virallinen juhlinta keskittyi varsinaiseen syntymäpäivään, jota vietetään edelleen 12. kesäkuuta.

Syksyllä 1950 kaupunginhallitus joutui kuitenkin julkaisemaan Yleisradiossa ja sanomalehdissä vetoomuksen, etteivät ihmiset muuttaisi Helsinkiin.

(Kolbe 2002, 81-82, 92-93)

Helsingin väestömäärän kehittymisestä saa käsityksen seuraavasta taulukosta.

1) Väestönlaskennat: 31.12.1950; 31.12.1960.
2) Henkikirjoitus kyseisenä vuonna
3) 1938: Venäjä 1900, Ruotsi 1 211, Saksa 583, Muut maat 1394; 1950: Neuvostoliitto 6 417, Ruotsi 1 243, Saksa 645, Muu Eurooppa 680, tuntematon 1 177;
4) Näistä luovutetuilta tai vuokratuilta alueilta 1950: 45 634. Siirtoväkeen kuuluneet sittemmin Helsingissä asuneet 1.9.1939: 32 734
5) Muun kuin suomen tai ruotsinkielisiä
(HKT 1938, 32-33, 37, 39, 44-45, 47; 1949, 38-39; 1950, 1, 4-5, 9-12; 1957, 30, 40; 1961, 30-31; 1966, 33-43; TK 2000, Liitetaulukko 1A)

Helsinki pysyi kuitenkin vuonna 1946 tehdyn alueliitoksen jälkeen pitkään Suomen suurimpana maaseutukaupunkina. Ilta-Sanomat oli vielä vuonna 1953 asiaa tutkittuaan liitosalueiden oloista ja elosta seuraavaa mieltä.

”Verot tosin ovat nousseet 20-25 % ja kaupungin siniset bussit ovat alkaneet porhaltaa liitosalueen maanteillä, mutta muuten ei kaupunkilaistumista ole tapahtunut. Rakennustoiminta on vähäistä, asemakaavavahvistuksia odoteltaessa pääasiassa pieniä omakotitaloja rakennetaan. Vesijohtotyöt puolestaan odottavat viemäreitä, sillä talo ilman viemäriä ei voi saada vesijohtoakaan. Valtaosaltaan liitosalueiden asukkaat hakevat veden kaivosta – vain kahdessa paikassa on olemassa paloposteja – ja käyttävät omia likakaivojaan, jotka vuorostaan saastuttavat naapurin kaivon, niin että äskettäin suoritettu tutkimus vahvistaa todeksi vain sen, mikä odotettavissa onkin: liitosalueitten kaivovedet ovat tiheimmissä yhdyskunnissa jo arvostelun alapuolella.

(Kolbe 2002, 66)

Seuraavasta kartasta voidaan todeta, mihin suuntaan Helsinki oli aluksi liitosalueillaan kasvamassa: luoteeseen ja pohjoiseen. Itäisessä Helsingissä oli vasta rakennettu Herttoniemeä. Koillis-Helsinki oli edelleen kartanoiden omistamaa maatalousmaata. Edes bussilinjat eivät ulottuneet pohjoisessa Pakilan ja Malmin lentoaseman tasaa pohjoisemmaksi.

Helsingin Kaupungin Liikennelaitoksen linjakartta vuodelta 1956.
Kuva: Erkki Nordberg 2007.

Asuntojen määrän ja niiden varustelutason kehittymisestä saa käsityksen seuraavasta taulukosta.

1) Keittiö on laskettu huoneeksi
2) Varsinaisissa asuinhuoneissa
(HKT 1939, 20-23, 28-29; 1947, 16, 20-21; 1950, 140-141; 1961, 11; 1960, 140-145, 150; Lankinen 1988, 14, 19, 38; TK 2000, 55, Liitetaulukko 7)

Kokonaan asunnottomien määrä laski vuoden 1950 loppuun mennessä 4 122:än ja vuoden 1954 loppuun mennessä 4 010:än. Lapsiperheiden osuus asunnottomista oli varsin suuri, noin 11 prosenttia ja naisten osuus 47 prosenttia. Nuorten, 20-29 -vuotiaiden osuus asunnottomista oli puolestaan 35 prosenttia.

Liitosalueiden asuttaminen voidaan todeta seuraavasta taulukosta. Kantakaupungissa asunut väestö väheni 1950-luvulla 26 785 asukkaalla, joka merkitsi vajaata kymmentä prosenttia koko tuon alueen asujaimistosta. Muuttoliike keskustasta sekä kaupungin rajojen ulkopuolelta kohdistui valtaosin Meilahteen, Oulunkylään, Haagaan, Munkkiniemeen ja Lauttasaareen. Tämä muuttoliike johtui noille alueille rakennetuista kerrostaloista. Jonkin verran muuttoliikettä suuntautui myös pientalovaltaisille alueille Pakilaan, Etelä-Kaarelaan, Tuomarinkylään ja Malmille. Tätä muuttoliikettä vauhdittivat niin kutsutut rintamamiestontit sekä niille pääasiassa hartiapankkiperiaatteella rakennetut rintamamiestalot.

:: = ei vielä ole olemassa tai kuuluu toiseen kaupunginosaan
- - = uusi, toisesta erotettu tai lakkautettu kaupunginosa
(HKT 1976, 13-14)

Pääkaupungin oppikouluoloista saa käsityksen seuraavasta taulukosta.

(HKT 1921, 135-137; 1931; 118-119; 1940/1941; 124-125; 1951, 120-123; 1957, 32, 138-139; 1961, 118-119; 1967, 50; 1971, 104-106; 1974, 12; 1975; 143-144)

Edellisen taulukon perusteella voidaan tehdä helsinkiläisistä oppikouluista eräitä mielenkiintoisia havaintoja, joita on esitetty seuraavassa taulukossa.

Taulukosta voidaan todeta, että vaikka oppikoulujen määrä kasvoikin 1950-luvulla suurten ikäluokkien paineesta 12:lla, myös koulujen keskimääräiset oppilasmäärät lisääntyivät miltei 200:lla. Oppilaiden määrä pysyi kuitenkin likimain samana yhtä opettajaa kohden, joskin ruotsinkielisissä oppikouluissa ruvettiin lähenemään suomenkielisten oppikoulujen suhdelukuja. Myös luokkakoot alkoivat lähestyä suomenkielisten oppikoulujen käytäntöjä.

Mielenkiintoinen, joskin demografisilla tilastoilla selitettävissä oleva seikka on se, että suomenkielisten oppikoulupoikien osuus kasvoi koko 1950-luvun 6.56 prosenttiyksiköllä suhteessa kaikkien kaupungin 10-19 -vuotiaiden poikien määrään. Ruotsinkielisillä tämä prosenttiyksikköluku laski vain 1.47:llä.

Tämä vertailu osoittaa sitä, että sota-aikana alkanut korkeamman opin halu ja tavoittelu näkyivät nyt selkeästi myös suomenkielisen väestön keskuudessa Helsingissä. Suomenkielisten osuus Helsingin asujaimistosta taas kohosi vuosikymmenen kuluessa vain 5.89 prosenttiyksikön verran, kun taas ruotsinkielisten osuus väheni vain 4.8 prosenttiyksikön verran.

Mielenkiintoinen seikka on myös eri kieliryhmien opettajien tuottamien ylioppilaiden määrä. Ruotsinkielisissä oppikouluissa yksi opettaja ’tuotti’ lukuvuonna 1955/1956 keskimäärin 0.59 ylioppilasta ja suomenkielisissä oppikouluissa 0.77 ylioppilasta. Lukuvuonna 1959/1960 suhdeluvut olivat ruotsinkielisissä oppikouluissa keskimäärin 0.69 ylioppilasta yhtä opettajaa kohden ja suomenkielisissä oppikouluissa 0.78 ylioppilasta yhtä opettajaa kohden.