Puhe Norsseille 1967

Professori Yrjö Blomstedt Norssin juhlasalissa Norssien 100-vuotisjuhlien päiväjuhlassa 7.10.1967

Puhe Norsseille

Sata vuotta sitten, syksyllä 1867, aloittivat ne neljätoista poikasta, jotka olivat kirjoittautuneet Helsingin Normaalikoulun vastaperustetun suomalaisen osaston ensimmäiseen luokkaan, koulutietään luokkaopettajansa, maisteri Kaarlo Johan Blomstedtin johdolla. Nuo poikaset, ensimmäiset suomenkieliset norssit, eivät muodostaneet mitään valtaisaa joukkoa, mutta sitä oireellisemman ryhmän. Suomenkielisen oppikouluopetuksen alkaminen ruotsinkielisessä Helsingissä, maan pääkaupungissa, merkitsi opintien kynnyksen alentumista yhdellä kertaa sekä suomenkielisten että rahvaan kohdalla.

Suomalaisen normaalikoulun historia on varhaisilta osiltaan taistelua suomenkielisen sivistyksen puolesta ja taistelua sivistyksen demokratisoimiseksi. Tahoillaan katsottiin karsaasti sitä, että valtion varoja tuhlattaisiin niinkin turhaan yritykseen kuin suomenkielisen kaupunkilaisrahvaan lasten suomenkieliseen kouluttamiseen. Ruotsin kieli oli ja oli myös oleva sivistyksen kieli tässä maassa ja köyhien väestökerrosten lapsia oli tarpeetonta kouluttaa vastuunalaisiin tehtäviin yhteiskunnassa.

Jos normaalikoulun suomalaista osastoa ei olisi ryhdytty aristokraattis-virkavaltaisen ruotsinkielisen ryhmittymän ja Casimir von Kothenin taholta kuristamaan, jos suomenkielistä normaalikoulua ei olisi karkotettu Hämeenlinnan muka syrjäiseen pikkukaupunkiin, jos suomenkielinen puolue ei olisi nostanut suurta metakkaa suomalaisen normaalikoulun olemassaolosta ja sijainnista, jos suuria uhrauksia vaatinutta yksityisen Suomalaisen Alkeisopiston perustamista ei olisi valtavalla innostuksella toteutettu, jos normaalikoulussa ja alkeisopistossa ilmenevää koulumuotoa ei olisi kohotettu koko suomenkielisen oppisivistyksen ihanteeksi, olisi oppikoulun historia Suomessa varmaan muodostunut toisenlaiseksi ja varmaan olisi myös – paljolta säästytty.

1860- ja 1870 –luvun johtavat koulupoliitikot kaavailivat tulevaisuutta aivan samoin tunnuslausein kuin tänäänkin koulu-uudistusta suunnitellaan: koulun on palveltava yhteiskunnan tarpeita. Mutta suomenmieliset idealistit eivät hyväksyneet silloista yhteiskuntaa, eivätkä silloisen yhteiskunta-asteen luomia tarpeita: suomalaiset eivät olleet mikään alempi kasti, joka olisi suljettava korkeamman opetuksen ulkopuolelle ja koulutettava vain keskikouluasteisissa reaalikouluissa, heidän tuli olla oikeutettuja samaan kuin ruotsinkielisetkin. Suomalaisuusliikkeen ihannekouluksi tuli näin ajan ”korkein” koulumuoto, klassis-isänmaallinen lukio ja lyseo.

Tästä humanistis-klassisesta suomalaisuudesta, jonka laatupiirteitä olivat ihanteellisuus ja ylevyys, kehkeytyi yhdessä normaalikoululaisuuden mukanaan tuoman ylemmyydentunteen kanssa varsin pian omintakeinen kouluilmapiiri, se kouluhenki, joka vaikutti Normaalikoulun Suomalaisessa Osastossa, sen sijaan perustetussa yksityisessä Alkeisopistossa ja vihdoin vuodesta 1887 saakka Helsingin Suomalaisessa Normaalilyseessa eli Helsingin Normaalilyseossa. Oppilaistoltaan nämä kolme koulua muodostavat yhden koulukokonaisuuden, perustettiinhan Alkeisopistoon luokkia sitä mukaa kuin niitä Normaalikoulusta lakkautettiin ja muutettiinhan Alkeisopisto sellaisenaan Normaalilyseoksi.

Nämä kolme oppilaitosta kouluttivat liki neljän vuosikymmenen ajan pelkästään klassis-humanistisessa hengessä joitakin tuhansia oppilaita. Vuonna 1906 uskallettiin jo aloittaa opetus silläkin linjalla, jota Casimir von Kothen oli pitänyt suomalaiselle kansanosalle soveliaimpana; käytännön tarpeita lähemmin seuraileva Reaaliosasto syntyi Normaalilyseon puitteisiin. Syntyi tietysti ristivetoa klassikkojen ja linjojen välillä, joka aikojen kuluessa tasoittui tietynlaiseksi modus vivendiksi [tapa elää {sovussa}]: olla klassikko on jostain syystä – ehkä koulumuodon ei-käytännöllisyyden vuoksi, me kun niin hartaasti ihailemme kaikkea hyödytöntä – hienompaa, olla ”linja” taas on vanhempien ymmärtäväisyydestä ja huolehtivaisuudesta johtuen paljon yleisempää.

Kahden koulumuodon yhteensaattaminen on varmasti merkinnyt voimaa Norssille, ei ainoastaan siten, että oppilaitten kasvanut lukumäärä on mahdollistanut voitollisten urheilujoukkueiden muodostamisen silloin kun tämä on ollut norssiuden ulospäin näkyvimpiä ilmauksia. Naskaleiden suurelle laumalle on ollut avartavaa seurata opetusta samojen seinien sisällä kahden – nyttemmin oikeastaan usean – toisistaan poikkeavan koulumuodon piirissä, ja havaita, ettei niillä ole mitään eroa, jos ei oteta huomioon opetusohjelmien toisistaan poikkeavia ulottuvuuksia.

Ja kuitenkin pitäisi, jos vanhat aatteet yhä olisivat voimassa, Klassisen Lyseon antaa oppilailleen tietoja ja kykyjä omaksua ja käsittää olevaista ja elävää, jotta nämä voisivat opettaa, ohjata ja vastata yhteiskunnan kehityksestä. Linjajakoisen Lyseon taas pitäisi antaa oppilailleen tietoja ja taitoja, joiden varassa oppilaiden tulevaisuus elinkeinoelämän, tekniikan tai muun käytännön toiminnan piirissä olisi menestyksellistä ja lisäisi yhteiskunnan vaurautta.

Kun pyrkii seuraamaan koulukeskusteluja nykyiseen aikaan, ei voi välttyä huomiolta, että se ajatustapa, joka oli reaalikoulun aatteen takana, on varsin yleinen myös koululaisten parissa. Kilpailu korkeakoulupaikoista on johtanut siihen, että koulun tärkein tehtävä on sen opettaminen, mikä on hyödyllistä lääketieteellisen tai ”Polin” sisäänpääsykuulusteluissa. Hyötyajattelu on uhkaavasti laajenemassa: kouluissa tulisi muka opettaa yksityiskohtaisesti kaikki, mitä ihminen elämänsä eri vaiheissa yksilönä sekä yhteisöjen ja yhteiskunnan jäsenenä tulee tarvitsemaan.

En ainoastaan koulumiljööni ajatuksellisesti rampauttamana entisenä Klassisen Lyseon oppilaana, en ainoastaan roomalaisväritteisen yliopistollisen oppituolini edustajana, vaan myös aivan tavallisena ympäröivän yhteiskunnan tarkkailijana olen huolissani tästä reaaliajatuksen ylivallasta. Klassisen Lyseon taustana ovat viisaat ajatukset ihmisen ja hänen elämänolosuhteittensa hitaasta muuttumisesta – semper idem [aina sama] ja henkisen kypsyyden kehittämisen merkityksestä tuon perustiedon oivaltamiselle ja näin edellispolvien kokemusten käyttämiselle tulevaisuuden hyväksi. Tämä opetus rakentuu lähinnä kangistuneen muinaiskielen ja sillä kirjoitetun kirjallisuuden käsittelyyn, mikä tuntuu sekä vanhanaikaiselta että hyödyttömältä.

Ja kuitenkin: mitä muuta kouluopetus tässä tarjoaa kuin ajatusmalleja muinaisten roomalaisten tavasta mieltää maailma. Niiden oppiminen ja hyväksikäyttö ei kuitenkaan, kuten esimerkiksi matemaattisten mallien kohdalla saattaa olla asianlaita, koskaan voi perustua pelkkään ulkoaoppimiseen, koska tilanteet, olosuhteet eivät ole matemaattisen pelkistettyjä, vaan inhimillisen elämän moninaisuudesta otettuja. Ajatusmallien antaminen maailman mieltämiseksi on muidenkin humanististen aineiden perustehtävänä kouluopetuksessa, ei pelkkä tiedon lisääminen tai esteettisen mielihyvän itseriittoinen tuottaminen. Klassinen koulu on jo ammoin oivaltanut sen, mitä nykyajan käyttäytymistieteet tarvitsevat vasta löydettynä viisasten kivenä.

Koulu-uudistuksessa näyttää ainakin peruskoulusuunnitelma parhaasta päästä toteuttavan reaalikoulun ajatusta. Näin onkin ehkä paras ala-asteella ja keskikoulussa, joissa ei kypsyyden tavoittelu vielä ole mahdollista, vaan ainoastaan välineiden hankkiminen sen saavuttamisen mahdollistamiselle. Toivo on pantava lukion, ylioppilastutkinnon ja korkeakouluihin pääsyn uudistamiseen, joiden kautta toivottavasti koululaitos vapautuu sitä rasittavasta ja sen kasvattavaa ja kypsyttävää työtä kahlitsevasta virhesuuntauksesta. Kysymys ei ole sen tai tuon aineen viikkotuntimäärästä eikä esimerkiksi matematiikan – joka sivumennen sanoen oikein opetettuna on eräs keskeisimmistä humanistisista aineista – syrjimisestä.

Kysymyksessä on asennoitumisen muuttuminen tai pikemminkin palaaminen takaisin vanhan koulun käsitykseen omasta tehtävästään: kasvattaa ja kypsyttää, tavoitteenaan sivistyneistön, ei pelkän lukeneiston luominen. Tämä vaatii myös asenteen muutosta koulunuorison parissa: sen on itsensä ryhdyttävä tavoittelemaan kypsymistä eikä joka käänteessä huudettava koulua avuksi. Oma-aloitteisesti ja, modernia loppuunkulunutta termiä käyttääkseni o s a l l i s t u m a l l a on tuo kypsyys hankittava, sillä vestigia terrent [jäljet pelottavat]: suomalaisen oppikoulun on onnistunut murhata Vänrikki Stool, kuolettaa Kalevala ja pahoinpidellä Seitsemän Veljestä henkihieveriin, niin että – vastaavasti – esimerkiksi yhteiskunnallisten asioiden liiallinen korostus koulussa saattaa innostuksen asemasta halpauttaa aktiivisimpienkin osallistumistarpeen loppuiäksi.

En toki epäile, että norssien piirissä, jossa Konventti ja eri kerhot ja yhdistykset ainakin ajoittain ovat toimineet vilkkaasti, edes ajateltaisiinkaan kaiken tiedon sälyttämistä koulun tehtäväksi. Satavuotisen olemassaolon aikana koulu yleensä on ollut normaalikoulun erikoisasemassa, ensin ainoana suomenkielisenä, sitten ainoana poikaoppilaitoksena, mikä on antanut sille suomenkielisten koulujen joukossa vähintäänkin primus inter pares [ensimmäinen vertaistensa joukossa] aseman.

Ja Alkeisopistokin oli aikoinaan jotain ennennäkemätöntä, suomenkielisen kansanosan lempilapsi, jolle ”rikas uhras aarteitaan ja köyhä ropons antoi”. Koululla – vaikka naskalit välillä karkotettiin Hämeenlinnaan – on ollut aina sijansa pääkaupungissa: ympärillä on Suomen pää ja sydän kaikessa monimuotoisuudessaan, joten ajatus koulusta kaiken tiedon lähteenä on täällä vähintäänkin outo. On kuitenkin yhtä suuressa määrin etu kuin haittakin tietää ja tuntea olevansa pääkaupungin johtava koulu. Tason ylläpitäminen on opettajakunnalle raskas tehtävä, vaikka pojat olisivat kuinka kelpo ainesta. Kasvattajapersoonallisuudet, olipa heidän voimanaan auktoriteetti tai originaliteetti, ovat vuodesta toiseen ja lukukaudesta toiseen viljelleet uskollisina ja uutterina annettuja sarkojaan.

Heidän luettelemisensa on mahdotonta, mutta omalta kouluajaltani piirtyvät esiin muistikuvissani sellaiset opettajapersoonallisuudet kuin humaani ja hienostunut ”Rexi” Heporauta, herrasmiesmäinen ”Plötsi” Östberg, kasvattavan ironian mestarit ”Pulla” Saarialho ja U. U. Seppä, ”Lehmari” Lehmuskoski ikuisine bronkiitteineen, naskalien tunneilla ympäri luokkaa lentelevine irtolehti-Nepoksineen ja leijonanharjoineen, ikimuistettavista ikimuistettavin ”Rusa” Kurki ”vekkuli-kekkuleineen” ja ”konkkaronkkineen”. ”Rusa”, jonka nuhruisten villatakkien ja sanomalehtitoppausten peittämä rinta kätki tähän kouluun ja näihin poikiin mitä syvimmin kiintyneen sydämen. Omnis in hoc sum [olen kokonaan tässä {”antaudun täydellisesti työlleni”}] oli Normaalilyseon ensimmäisen rehtorinkin tunnuslause. Loputon on näiden meille vanhoille kullekin niin merkityksellisten pedagogien rivistö, joka osaltaan on tehnyt Norssista Norssin.

Ja vielä loputtomampi on toistakymmentätuhantinen jono poikasia, alkaen Normaalikoulun Suomalaisen Osaston ensimmäisestä nimilistasta: Andersson, Blomberg, Colliander, Forsman, Hannikainen, Järnström, Lang, Lassila, Lindgren, Manninen, Nyström, Tammelin, Åkesson ja päätyen matrikkelin tämän hetken uusimpiin ja tuoreimpiin nahkoihin: Stenroos, Suitiala, Taavela, Taipola, Tulenheimo, Tyrylahti. Poikia, monenlaisia ja monenkirjavia poikia, niitä, jotka vain lyhyeen ovat viipyneet luokan tai pari, niitä, jotka kahdeksan vuoden jälkeen ovat saaneet ryhmittyä tuonne ylimmän kerroksen portaisiin ottaakseen viimeisen kerran paikkansa salin keskessä, ja on niitä, jotka ovat viihtyneet Norssin pulpeteissa pitkälti toistakymmentä vuotta.

On niitä, jotka kouluaikoja muistaessaan ehkä siteeraisivat – jos osaisivat – Vergiliusta: Infandúm regina jubés, renováre dolórem [suunnattoman käsket, kuningatar, palauttaa mieleen tuskan], ja toisia, joihin voidaan ehkä soveltaa toista Aeniksen säettä: hánc olim meminisse juvábit [{myös} tämä on oleva kerran hauskaa muistaa]. On niitä, joille norssius merkitsee elämänikäistä leimaa, jotka vuodesta vuoteen kokoontuvat Norssin Päivää viettämään ja olemaan Vanhoja Norsseja, ja on niitä, joita ajatus ei sen kummemmalti innostuta.

On niitä, joiden onnena on ollut ennättää elämässään pitkälle valitsemallaan uralla, on niitä, jotka ovat menestyneet keskulaisesti ja on niitä, joiden parissa Fortuna [onni, sattuma, onnetar] ei ole liiemmin viihtynyt. On niitä, joiden tie on katkennut kesken, ja niitä, jotka pro patria mortem occubuerunt [isänmaan puolesta kaatuivat]. Tänään meitä on suomalaisessa yhteiskunnassa sen laidasta laitaan, meitä vanhoja norsseja, eri aloilla, eri asemissa ja tehtävissä, eri mielipideryhmissä, eri seuduilla, onpa eri maissa, eri maanosissakin.

Monien kohtalo olisi varmaan kaavautunut jotakuinkin samanlaiseksi tai ainakin samantapaiseksi, olisipa hän joutunut mihin muuhun kouluun tahansa, mutta varmasti on joukossa niitä, joiden elämässä koulun valinta ja monta vuotta kestänyt opinkäynti juuri Norssissa on ollut tavalla tai toisella ratkaisevaa.

Kelle tietoisuus kutsumuksesta on selkiintynyt täällä joko opetuksen tai harrastusten viljelemisen kautta, kenelle Norssin hengen parhain anti – nobilitas obligat [aateluus velvoittaa] – on muodostunut elämää ohjaavaksi ja rikastuttavaksi ohjenuoraksi, kuka taas on luontonsa mukaan tehnyt elämästään protestin kouluaankin vastaan. Mahdollisuuksia on ollut yhtä monta kuin miehiäkin. Ja meitä kaikkia sitoo Norssiin tiedostettu tai tiedostamaton yhteenkuuluvuuden tunne, joka tänään on tuonut kokoon meidät kaikki. Osittain ilmassa on haikeutta, olemmehan kerääntyneet viettämään kadonneitten nuoruusaikojemme muistojuhlaa. Osittain on ilmassa iloa, näemmehän, ettei pojista polvi ole juuri muuttunut.

Emme tosin tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, onhan Norssin asema koulu-uudistuksessa ainakin toistaiseksi melko epäselvä. Ehkä tästä tulee yhteiskoulu? ehkä pedagoginen koekoulu? ehkä jotain muuta? Mutta meille vanhoille tuon oikeastaan pitäisi olla tavallaan yhdentekevää: me tiedämme ja tunnemme, että mikään mullistus ei voi meiltä viedä meidän kouluamme, meidän koulumuistojamme, meidän täällä kokemaamme ja elämäämme, meidän Norssiamme. Ja me toivomme, että muotoutuva uudelleenhahmottuva Norssi – mikä se sitten nimeltään onkin – on yhtä vahva rengas siinä kehityksen ketjussa, jonka tähän mennessä muodostavat Normaalikoulun Suomalainen Osasto – Alkeisopisto – Helsingin Normaalilyseo.

Norssissa meille on opetettu sekin elämänviisaus, että kehitys ei kulje eteenpäin tasaisesti, vaan kiila- tai nuolimaisesti, tai kuin Epameinondaan vino rintama. Aina on niitä, jotka laahustavat jälkijoukkona, ja niitä, jotka ovat kehityksen ja edistyksen peitsen kärjessä. Nuo neljätoista koulupoikaa kylmässä ja vetoisessa koulutalossa Kasarmikadulla olivat erään peitsen kärkenä vuonna 1867. Olkoon Norssissa ja norsseissa aina ainesta peitsen kärkiin.
(Blomstedt 1967)

Professori Yrjö Reinhold Emanuel Blomstedt [s. 1926] kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin Suomalaisesta Normaalilyseosta vuonna 1944. Hän valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1956, filosofian lisensiaatiksi 1957 ja tohtoriksi 1960. Blomstedt toimi Helsingin Yliopiston oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professorina vuosina 1964-1974, Suomen ja Skandinavian historian professorina sekä Historian laitoksen esimiehenä 1974-1990. Hän on saanut Vanhojen Norssien ansiomitalin. Julkaissut useita historiallisia tutkimuksia, elämäkertoja, pankki- suku- ja oikeushistorioita.