Luokanvalvojan työstä

Lyhennelmä lehtori Urho Johanssonin esitelmästä, jonka hän piti Konventin järjestämässä Vanhempainjuhlassa 27.4.1969.

Sata vuotta sitten koululaitos oli Suomen kansan lempilapsi. Valistuminen oli kaiken kehityksen ytimenä, jokaisen uuden koulun perustaminen oli kulttuurihistoriallinen suursaavutus, ja paras tulevaisuus, minkä vanhemmat saattoivat lapselleen kuvitella, alkoi opintien kulkemisella.

Nyt tilanne on keikahtanut päälaelleen. Koulu on tosin jälleen julkisen mielenkiinnon pääkohteita, mutta siinä ei nähdä juuri mitään hyvää. Jos havaitaan puutteita liikennekulttuurissa, luonnonsuojelussa tai vaikkapa vain teatteriharrastuksessa, jos havaitaan nuorison liikaa käyttävän tupakkaa tai huumausaineita, jos avioerot lisääntyvät tai rikollisuus kasvaa, aina sopii esittää vaatimuksia koululle ja moittia sen laiminlyöntejä.

Toisaalta suunnataan kouluun voimakas kampanja, joka vaatii poistettavaksi kaiken pakon. Jokainen ohje, joka koulun tai opettajien taholta annetaan, leimataan helposti demokratian vastaiseksi. Nuoria ei saisi neuvoa ja arvostella, kaiken täytyisi perustua vapaaehtoisuuteen ja harrastukseen.

Tosiasiassa koulun mahdollisuudet ovat rajalliset. Koulun rinnalla on lukemattomia muita kasvattajia, jotka tempovat nuoria kukin suuntaansa ja juurruttavat heihin omia käsityksiään. On televisio, radio ja lehdistö, on kaupallinen huviteollisuus ihanteenmuodostuksineen, on liike-elämä mainoksineen, ja ovat nuorisojärjestöt, poliittiset yrittäjät ja monet muut.

Kaikki nämä myötäkasvattajat tarjoavat omia vaihtoehtojaan ja lisäävät näin nuorison valinnanvapautta, mikä tietysti on hyvä asia. On kuitenkin muistettava, että näin toimiessaan ne myös ovat vastuussa nuorisosta samalla tavalla kuin koulu.

Toisena koulun mahdollisuuksien rajoittajana ovat puuttuvat kasvatuskeinot. Luokkahuoneissa on helppo opettaa äidinkieltä tai historiaa, on jopa mahdollista kehittää taiteellista aistia ja synnyttää liikunnanharrastusta ja luonnonrakkauttakin.

Mutta kun vuoroon tulevat kansainvälisyys, ihmisten tasa-arvoisuuteen tähtäävät pyrkimykset tai esimerkiksi sukupuolisen roolijaon häivyttäminen, vastaan nousevat monet vaikeudet. Luokkahuone ei ole ainoa paikka, missä nuori ihminen oppii, mutta se ei ole myöskään paikka, jossa kaikki asiat voisi opettaa.

Viimeksi vastassa on myös kasvatusopillinen periaate. Kysymys siitä, miten paljon opettajien ja koulun on puututtava yksityisen oppilaan elämään, on synnyttänyt kaksi koulukuntaa. Keskustelu asiasta on tosin sitten takavuosien paljon laantunut, mutta ongelma on alati olemassa: Heikentääkö oppilaan ylenpalttinen kasvattaminen hänen vastuuntuntonsa luonnollista kehittymistä vai ei?

Tuudittaako koulun huolenpito vanhemmat välinpitämättömiksi ja siirtääkö se kasvatustehtäviä turhaan kodeilta koulun harteille vai ei? Kykenevätkö oppilaat vastaanottamaan tarjottua apua vai ei? Riittävätkö opettajien aika ja mahdollisuudet tehtävien suorittamiseen vai ei?

Puhuttiinpa luokanvalvojan tunnilla mitä hyvänsä, päällimmäisen tavoitteen rinnalla on aina myös toinen. Se tavoite on sama kuin koko koulunkäynnillä: hyvien oppilaiden kasvattaminen. Jokainen luokanvalvoja uskoo näet samaan, mihin kaikki opettajat uskovat: jos lapsesta tulee hyvä oppilas – työteliäs, tunnollinen ja runsastietoinen – hän kyllä näine eväineen tulee toimeen myös aikuisten yhteiskunnassa.

Kuva: Ilpo Heporauta.

Irja: Luokanvalvoja kuulemma on ”luokan isä”. Minun tapauksessani se tosin on melko mahdotonta. (Veikko N:o 1 1967, 33)

Yhtenä luokanvalvojan tehtävänä tässä työssä on luokkahengen tarkkailu ja ohjailu. Tavanomaisen ajattelun mukaan luokkahengellä tarkoitetaan ”yksi kaikkien, kaikki yhden puolesta” -mielialaa, joka on suunnattu aikuisia ja opettajia vastaan. Jos tämä kuva olisi oikea ja luokka kaikissa tilanteissa yksimielinen, luokanvalvoja voisi olla iloinen. Mutta näin ei ole: jokaisessa luokassa on repeämiä, on vähemmistöjen sortoa ja syrjintää.

Normaalin koulutyön kannalta on ihanteellista, että luokan arvoporrastus on mahdollisimman vakaa ja että luokan käyttäytymistä johtava ryhmä on oikeudenmukainen, tiedonhaluinen ja aktiivinen. Luokanvalvojan on näin ollen [tosin kulissien takaa] koetettava kaikin keinoin tukea hyvän johtajaryhmän muodostumista jopa silläkin uhalla, että sen merkitsee tiettyjen oppilaiden sivuuttamista.

Tässä kohden juuri piilee luokanvalvojan tunnin suuri etu: luokka voidaan kerran viikossa ohjata tilanteisiin, joissa oppilaiden kyvyt tulevat eri tavoin punnituiksi. Suorituskykyisimpien asema silloin vahvistuu ja hyvä luokkahenki kiteytyy.

Sosiaalisen kentän toisen tason muodostavat oppilaiden toveruussuhteet. Pojat etsiytyvät kolmen, neljän jäsenen ryhmiksi tai pieniksi sakeiksi. Ala- ja keskiasteella toveruudet syntyvät tavallisesti yhteisten koulumatkojen, rinnakkain tai peräkkäin olevien pulpettien tai välituntileikkien perusteella. Yläasteella toveruuden syitä on vaikeampi havaita, mutta ilmeisesti ne johtuvat samankaltaisten yhteisten ilojen ja surujen kokemisesta.

Erityisen syvällisiä keskimääräiset koulutoveruudet tuskin ovat huolimatta niiden ylle levitetystä romanttisesta harsosta. Ne syntyvät joka tapauksessa nopeammin kuin aikuisten maailmassa, keskikouluaikana ne vaihtuvat melkeinpä kuukausittain, ja koulun päätyttyä ne latistuvat tuota pikaa ”hyvää päivää – mitä kuuluu” -tasolle. Luokan oppimisasenteeseen ja koulutuloksiin toveruussuhteet eivät näytä vaikuttavan.

Mitä luokanvalvojan työstä vielä tämän jälkeen on kuvaamatta, muistuttaa periaatteiltaan [ei toki intensiteetiltään] isänä ja äitinä olemista. Yksityisiä oppilaita on kannustettava ahkeruuteen, täsmällisyyteen, huolellisuuteen ja säännöllisyyteen. Keinotkin tässä työssä ovat samat kuin vanhemmilla: luokanvalvojat puhuttelevat, neuvovat, nuhtelevat ja rankaisevat.

Hyvää tarkoittavat toimenpiteet eivät kuitenkaan aina johda toivottuun tulokseen, eivätkä ne usein ole oppilaistakaan miellyttäviä. Nimenomaan juuri tässä kotien ja koulun yhteistyötä pitäisi tehostaa yhteisten tavoitteiden ja keinojen löytämiseksi.

Luokanvalvojat omalta osaltaan tuskin voivat tilannetta kuitenkaan parantaa. Jos he ryhtyvät tekemään säännöllisiä vierailuja koteihin kuten on toivottu, ennen kaikkea oppilaat säikähtäisivät. Vierailuihin ei totta puhuen ole myöskään aikaa: kullakin luokanvalvojalla on holhotteja niin paljon, että luontevan yhteistyön luominen vaatisi häneltä vähintään 150-180 iltaa vuodessa, eikä sellaista voi pitää kohtuullisena.

Ainoaksi mahdollisuudeksi näin ollen jää, että vanhemmat ottaisivat yhteyttä kouluun ja luokanvalvojaan useammin kuin tähän asti on tapahtunut. Senkaltainen on ainakin koulun toivomus.

Filosofian kandidaatti, suomen kielen nuorempi lehtori ja vt. yliopettaja Urho Erik Woldemar Johansson [1926-1991] kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1946 ja valmistui filosofian kandidaatiksi 1951. Hän toimi äidinkielen opettajana Helsingin Normaalilyseossa ja I Normaalikoulussa vuosina 1957-1983, siitä vuodet 1971-1974 vakituisena yliopettajana sekä sen jälkeen lehtorina. Hänelle myönnettiin kouluneuvoksen arvonimi. Johansson toimi norssiuransa aikana lisäksi koulun kirjastonhoitajana ja Veikon päätoimittajana.

Norssissa ei ketään koulukiusattu, koska se ei kuulunut tapoihin. Mutta välitunneilla kisailtiin.
Kuva: Ilpo Heporauta.