Nahasta civikseksi

Kun Suomesta oli tullut Venäjän Suuriruhtinaskunta, alkoivat suomalaiset värvätyt joukot toimittaa vuosina 1812-1880 maassa oman sotaväen virkaa. Niihin värväytyneitä uusia miehiä kutsuttiin nahoiksi, nahkapojiksi ja nahkajusseiksi. Nahkoja myös kiusattiin ja sorrettiin, kunnes värvätty miehistöyhteisö otti heidät initiaatiossa täysivaltaisiksi jäsenikseen. Nimityksen lähtökohta lienee ajatus "myydä nahkansa" [kruunulle].

Nimitys siirtyi värvätyistä joukoista Suomen vanhaan asevelvolliseen sotaväkeen, jolloin myös nimityksen alkuperäinen merkitys unohtui. Nahalla tarkoitettiin silloin alokasta. Kyse ei kuitenkaan enää ollut initiaatiosta, vaan nuorempi ikäluokka joutui kestämään toverisortoa, kunnes vanhempi ikäluokka kotiutui. Itsenäisen Suomen asevelvolliseen armeijaan nahka-nimitys ei periytynyt, mutta se oli sen sijaan jo iskostunut ja juurtunut Norssin poikien kielenkäyttöön.
(Leimu 1985, 146-148)

Norssin Nahka, 10 v. vuonna 1933. (Kuva: Wahlgren 2006)

(Veikko N:o 1 1935-36, 2)

Herbartilaisuus korosti paitsi keskittymistä opettajan opetukseen myös siveellisyyttä ja harrastuneisuutta. Sitä edusti Norssin Konventti. Sana ’konventti’ tunnetaan suomen kielessä erilaisissa yhteyksissä. Sanaa on käytetty muun muassa monenmoisista kokouksista: esimerkiksi puoluekonventeista ja Jehovan todistajien konventeista. Monelle konventti on kuitenkin ennen kaikkea tuttu koulun toverikunnan sekä sen järjestämän koulujuhlan merkityksenä. Modernissa EU-kielenkäytössä sanalla on lisäksi tarkoitettu sitä laajaa valmisteluelintä, valmistelukuntaa, joka kutsuttiin koolle vuonna 2000 valmistelemaan unionin perussopimuksen uudistamista. (Kielitoimisto 2004)

Norssin Konventin, sen perinnäistapojen ja lehtien juuret ovat Helsingin Normaalikoulun Suomalaisessa Osastossa (Waltari 1937, 82). Konventin pöytäkirjoja on säilynyt vuodesta 1874 saakka. Sitäkin aikaisemmin oli koulussa ollut jonkinmoista Konventtia, mutta vasta tuolloin Konventti muodostettiin instituutioksi. Konventin sääntöjä pohdiskeltiin ja valmisteltiin vuosikaudet, joten se institutionaalistui vasta Helsingin Suomalaisen Alkeisopiston aikana. Konventti huolehti silloin erilaisten juhlien, muun muassa liki vuosittaisten naamiohuvien sekä erilaisten näytelmien, konserttien, väittelytilaisuuksien, esitelmien ja lausuntatilaisuuksien valmisteluista sekä järjestelyistä. Vuonna 1878 pyydettiin ja saatiin rehtorilta lupa myös tehdä omaa oman pilalehteä. (Finne 1921, 66)

Vuosittainen kilpailu Viisauden sarvesta on eräs mielenkiintoinen ja aivan omaperäinen Konventin perinnäistapa. Civis Armas Emanuel Launis [vuoteen 1900 Lindberg; 1884-1959] lahjoitti vuonna 1900 Konventille lehmän sarven kiertopalkinnoksi. Viisauden Sarven toi sisälle eräs koomisesti maskeerattu nahka.  Civis Eevertti Pärnänen luki laaditut paragraafit sen käyttämisestä ja pyysi, että Konventin arkistossa tuo pergamentti aina säilytettäisiin. Sen jälkeen Civis Neovius kiitti lahjoittajaa.

Sarven päässä oli kansi, joka esti viisautta häviämästä sarvesta. Se oli tarkoitettu annettavaksi vuodeksi haltuun Civikselle, joka eniten häikäisi Konventtia järkensä valolla. Sarven saamiseen riitti aluksi Konventin puurojuhlassa sujuvasti kerrottu satu tai ilmeikkäästi lausuttu runo. Vaatimuksena oli kuitenkin, ettei kilpailija saanut änkyttää, ei käyttää konseptia eikä nauraa esityksensä aikana.

Kuva: Veikko N:o 4 1960, 9.

Aluksi kilpailtiin vain lausumalla ja satuja kertomalla, joten järjen valo ei ollut niinkään ratkaiseva tekijä. Ensimmäinen voittaja oli silloinen Civis, sittemmin pankinjohtaja Yrjö Kerkkonen.

Kilpa muuttui vähitellen kuitenkin kovemmaksi ja todella älypattien voimainmittelöksi. Palkinnon tavoittelijat alkoivat todistaa matemaattisesti täysiä mahdottomuuksia. Esimerkistä käyköön todistelu, jonka mukaan polkupyörän vauhti ei täydellisen jarrutuksen johdosta vähenekään nollaan, vaan kasvaa kaksinkertaiseksi. Eräs älypää väitti puolestaan keksineensä ikiliikkujan. Hän kuitenkin pahaksi onnekseen naurahti selostaessaan kapistuksen toimintaperiaatetta ja menetti näin mahdollisuutensa.
(Veikko N:o 4 1958, 5-6)

Konventin vuosijuhlan käyttäytymissääntöjä.
Kuva: Veikko N:o 1 1935-36, 2.

Mika Waltari on ikuistanut pääkaupungin koulunuorison konventtielämää ja elämänsykettä 1920-luvun keskivaiheilta. Ote on hänen vuonna 1935 kirjoittamansa kirjan ’Palava nuoruus’ sivuilta 185-186.

Konventin juhlat

”Elämä alkoi kiihtyä kouluissa. Ylempien luokkien pojat käyttivät koulujuhlissa smokingia ja jotkut menivät koulujuhlista tanssiravintoloihin jatkamaan. Jokaisessa juhlassa täytyi tietysti olla ohjelma, joka suoritettiin väkinäisesti ja haluttomasti. Joku soitti alkusoiton, sitten oli toverikunnan puheenjohtajan pieni, leikillinen tervehdyspuhe, sitten joku lauloi ’Syystunnelman’, toinen lausui Linnankosken ’Nuoruudelle’ tai ’Päärynäpuun’, kolmas esitti viulusoolon ja sitten päästiin aloittamaan tanssi.

Tylsän haukottelemisen ja laimeiden kättentaputusten jälkeen tarttuivat kiihkeät kädet istuimiin ja penkkeihin, soittokunta suurine, maalattuine rumpuineen ja helistimineen asettui paikoilleen ja samassa jo räjähti musiikki soimaan. Sali pimeni ja valonheittäjän kirjavat valot valaisivat nuoria, kokemattomia kasvoja.

Koridoorien vaatenaulakkojen välissä varjostettujen lamppujen alla suutelivat rohkeimmat parit illan kuluessa, pihalla poltettiin tupakkaa pakkastähtien alla ja jotkut harvat kävivät käymälässä ja koettivat palatessaan parhaansa mukaan hengittää muihin päin, jotta nämä olisivat tunteneet spriin lemun heidän hengityksessään.”
(Kiuasmaa 1982, 304)

Ensimmäinen Veikko ilmestyi myös Helsingin Normaalikoulun Suomalaisen Osaston aikana 6.2.1871. Lehti ilmestyi sinä vuonna peräti 26 käsin kaunokirjoitettuna numerona. Veikkoa julkaistiin vuoteen 1935 saakka käsin kirjoitettuna, vuosina 1935-1970 painettuna, vuosina 1971-1981 monistettuna sekä sen jälkeen taas painettuna. (Veikko 1981, 2)

Weikon ensimmäinen numero löytyy liitteistä. Weikon historiaa vuosilta 1871-1935 on esitetty ’Weikon vaellus I’ liitteessä.

Ensimmäisen Weikon logo 6.2.1871.
Kuva: Weikko N:o 1 1871, 1.

Ensimmäinen Weikko alkoi seuraavilla sanoilla: ”Weikon alkulause. Lukiani! Nyt minä vuorollani tulen teitä huvittamaan, koska entinen sanomalehtenne, Aamutar, on jo mennyt ”tuonelan tupihin”. Toivonpa myöskin että tulen olemaan häntä paljoa etevämpi. Sisältöni, joka kaikissa kohdissa on oleva Aamuttaren sisältöä parempi, tulee olemaan yleisesti:  satuja, runoja y.m. jota kaikkea en voi luetellakaan, vieläpä  tinttimäisiä kuviakin, jos vaan taitoni sen myöden antaa. Täten varustettuna luulen, että voitan teidän suosionne, ja koska tulemme olemaan hyviä ystäviä, niin ehkä ette moitikaan pieniä vikojani, sillä: ”nemo nascitur artifex”. Aikomukseni on ilmestyä joka Maanantai, vaan pyydän kuitenkin anteeksi, jos välisti sattuisin viipymään kauemmin, sillä välisti tulee esteitä, joita en voi välttää. Pysykää terveenä, toivottaa teille: ”Weikko!”  (Weikko N:o 1 1871, 1)

Alkuperäisen Weikon sisällys oli hyvin monipuolinen. Lehdessä oli kaunokirjallisia kirjoitelmia, aineita sellaisia kuten ’Uusia keksintöjä Amerikassa’, ’Hämeenlinnasta’ tai ’Bismarck’, oli runoja, pakinoita, vieläpä näytelmiäkin. Uutisiakin oli runsaasti ja, Suomalaisen teatterin tultua perustetuksi myös teatteriarvosteluja. Polemiikkiakaan ei puuttunut ”Veikon” palstoilta. Sangen pirteä lehti siis. Myöhemmin ”Veikko” muodostui pääasiassa kaunokirjalliseksi lehdeksi. Lehden koko elämä oli kuitenkin ollut riippuvainen muutaman harvan yksilön innostuksesta ja toiminnasta. (Quidam 1935)

Weikon jonkinlaisena kilpailijana tai täydentäjänä ilmestyi pitkään niin ikään käsin kirjoitettu Konventin pilalehti ’Pilleriä’. Luvussa norssi 0124 on sen Satsi N:o 2A vuodelta 1915 ja luvussa norssi 0125 Satsi N:o 4 1917.

Käsinkirjoitettujen Weikkojen parhaita pillereitä painettuina.
Kuva: Veikko N:o 8 1936-37, 227.

Erään Norssin vanhimman luokkalehden, Lipilaarin, ensimmäinen numero ilmestyi 19.10.1874. Siinä lehti tietysti esiteltiin lukijoilleen, mutta numerossa oli myös yksinäytöksinen näytelmä ’Jussin kosto’. Toisessa numerossa alkoi jatkokertomus ’Peruukkien kummalliset elämänvaiheet’ ja julkaistiin runo ’Mietteitä’. Siinä soimattiin koulun ylimmän luokan oppilaita sopimattomasta käyttäytymisestä Konventin kokouksessa.

Kolmannen numeron pääkirjoituksessa ’Silmäys kirja-arviointiin’ kerrottiin kirjoittajan käynnistä Helsingin poliisikamarissa järjestetyssä huutokaupassa. Numerossa oli lisäksi haukkumaruno, jonka nimi oli ’Laulu neljästä vissistä miehestä’. Neljännessä numerossa oli jälleen tavanomainen haukkumaruno, joka kohdistui sillä erää poliiseihin.

Viidenteen numeroonsa ehtinyt lehti oli saanut laajennettua levikkiään, josta oli osoituksena oheinen ’Lipilaarille’ omistettu ylistysruno.  Kuudennessa numerossa esitettiin ankara vastalause niitä syytöksiä kohtaan , joita eräs toinen lehti ’Veikko’ oli ’Lipilaaria’ kohtaan esittänyt. Veikossa oli näet kirjoitettu, että Lipilaari olisi moittinut konventtia ja osoittanut epäluottamusta sitä kohtaan. Samalla haukuttiin mehukkaasti ne henkilöt, jotka olivat uskaltaneet moisia syytöksiä esittää.

Lipilaarille!

Iloitse sä Lipilaari.
Riemuitseos nuori lehti
Kunniasi suuren tähden.
Aivan jalon arvon vuoksi!
Sill’ sun kuuliaisi joukko
suuresti on enäntynyt,
Aivan paljon suurentunut:
Koska koko konventtimme,
Miehet kaikki kunnolliset
Suvaitsevat sanaas kuulla.
Tarkastella taitojasi; …

Lehden seitsemäs numero saatteli peruukit jatkokertomuksen päätteeksi Helsinkiin. Lipilaarin kahdeksas ja mahdollisesti viimeinen numero, joka oli vielä 1930-luvulla tallessa, ilmestyi 5/XII 1874. Sen sisältö oli enimmäkseen runomuotoinen. Runo ’Kiisto ja Toivo’ käsitteli veljesten ’Veikon’ ja ’Lipilaarin’ syntyä sekä niiden kamppailua ylivallasta. Lipilaarin numerot 1-8 sisältäneen vihkosen kannessa on ollut lappu, joka ilmaisi sen olleen Suomalaisen Normaalilyseon Konventin kirjastossa numerolla 370. Kirjanen olisi sitten kertoman mukaan joutunut maailmalle Konventin pitämän huutokaupan kautta.
(Jussi 1937)

Vuosien 1856 ja 1872 koulujärjestykset olivat tuoneet Suomen koululaitokseen palkkavirkaiset voimistelunopettajat. Liikunta jäi kuitenkin vielä vapaaehtoiseksi oppiaineeksi, mutta sen merkitys alkoi kasvaa. Kun Helsingin Suomalainen Alkeisopisto oli saanut ikioman talon ja sinne voimistelusalin, opistoon perustettiin 5.12.1878 voimisteluseura, Alkeisopiston Turnarit. Sana ’turnarit’ tuli saksan kielen sanasta ’turnen’, voimistella. Seuran perustivat Alkeisopiston silloinen matematiikan lehtori Ivar Wilskman yhdessä muutamien yläluokkien poikien kanssa.

Norssin Turnarien logo.
Kuva: Turnarit 1978, kansi.


Norssin Turnarien merkki.
Kuva: Turnarit 1978, takakansi.

Seuran tarkoituksena oli edistää ja kohottaa liikuntakasvatusta, innostaa jäseniään sekä muitakin henkilöitä toimimaan seuran päämäärän hyväksi ja työskennellä oikean urheiluhengen juurruttamiseksi jäsenistöönsä. Seura oli myös ensimmäinen suomalainen voimistelu- ja urheiluseura, jossa käytettiin komentokielenä suomea. Siitä tuli siten myös maamme vanhin suomenkielinen voimistelu- ja urheiluseura, joka toimii edelleen. Kun Suomalainen Normaalilyseo perustettiin, seuran nimeksi tuli Normaalilyseon Turnarit. Runo, jonka ylioppilas, sittemmin teatterineuvos Matti Aro [s. 1906] sepitti seuran 50-vuotisjuhliin on luvussa norssi0122.
(Ahtola, 1978, 7)

Carl Gustaf Göösin 1870 laatimassa ensimmäisessä suomenkielisessä voimisteluoppaassa olivat telineet suurin piirtein samanlaisia kuin nykyisin, mutta voimistelupuku ja sanasto olivat ominaisia kirjan ilmestymisajankohdalle.
Kuva: Vehvilä & Castrén 1975, 274.

Suomalaisen sivistyksen kehitykseen oli jo 1890-luvulla painanut leimansa voimakas aatteellinen harrastuneisuus. Muuan sen ilmenemismuoto oli raittiusliike. Sen leviämisen yhteydessä perustettiin 27.9.1896 Normaalilyseon oppilaiden keskuudessa raittiusyhdistys, joka sai ensimmäisen lukuvuoden aikana nimekseen “Kipinä”. Seuran tarkoituksena ei ollut vain raittiustyö, vaan myös isänmaanrakkauden ja kaiken muun hyvän merkityksen tehostaminen. Kokouksia pidettiin alkuinnostuksessa kolme, neljäkin kertaa kuussa, joiden lisäksi järjestettiin pieniä juhlia. Kipinän alkuaikana jäseniä oli noin 80, runsas kolmasosa koulun oppilaista. Kipinä oli kuitenkin pääasiassa alaluokkien yhdistys. (Waltari 1937, 38-39)

Partioliike saapui Suomeen vuonna 1910, mutta venäläiset kielsivät ja lakkauttivat sen 22.11.1911. Mikäli Norssissa oli ollut partiotoimintaa, se lopetettiin viimeistään Kouluhallituksen vielä marraskuussa antamalla kiertokirjeellä. Partiotoiminta elpyi sitten vuoden 1917 kevätlukukaudella voimistelunopettaja K. E. Saastamoisen [väliaikaisena opettajana 1915-1917] johdolla yksinomaan Norssin sisäiseksi toiminnaksi. Luokittain muodostettiin aluksi 10-henkisiä vartioita, jotka yhdistyivät aina viisittäin yhteensä kuudeksi veljeskunnaksi. Norssin partioon kuuluikin enimmillään  noin 300 poikaa.

Alkuinnostus kuitenkin hiipui nopeasti historiallisten tapahtumien takia, ja vain kourallinen uskollisimmista jäi jatkamaan partiotyötä koulussa.
(Waltari 1937, 55, 62; Logo: Suomen Partiolaiset)

Norssiin oli vuonna 1928 perustettu Suomalaisen Normaalilyseon Isänmaan Ystävien Kerho, jonka Konventti koki pian omaksi haastajakseen. Kerhon tarkoituksena oli ”kaikin mahdollisin keinoin jäsenissään herättää ja ylläpitää rakkautta isänmaahan ja suomenkieleen sen kaikissa ilmenemismuodoissa, edistää ja kehittää jäsentensä niin yksityisiä kuin yleisiäkin harrastuksia, kasvattaa kunnollisia kansalaisia heistä totuttamalla heitä yhteiskunnallisen elämän eri muotoihin ja suomalla heille esiintymistilaisuuksia, harjoittaa kotiseutututkimusta, edistää jäsentensä työskentelyä koulussa sekä valmistaa heille arvokkaita huvitilaisuuksia arvokkaine ohjelmineen”.

Kerhon jäseneksi pääsi jokainen ”Suomalaisen Normaalilyseon piiriin kuuluva henkilö”, joka hyväksyi kerhon tarkoitukset ja suostui täyttämään sen jäsenilleen asettamat velvollisuudet. Kerhon kirjeenvaihtajajäseneksi voitiin lisäksi kutsua ”heimokansakuntien oppikoululaisia, jotka ovat heimohengen elähdyttämiä”. [Kuva: Akseli Gallen-Kallelan 19.03.1922 muotoilema Itä-Karjalan lippu.]

Kerhon kuraattori Frans Akseli Hästesko hyväksyi kerhon oikein kirjapainossa painetut säännöt 26.8.1929. Kerholla oli myös oma leimasin. Kerhon organisaatio oli mietitty niin laajaksi, että mikäli sen toiminta olisi saatettu täydelliseksi, miltei kaikkien lukion sekä keskikoulun viimeisten luokkien oppilaiden olisi pitänyt osallistua sen toimintaan. Toimielimet oli säädetty Suomen valtiollisen järjestelmän kaltaiseksi, joten kerhon toiminnalla haluttiin selvästi opettaa poikia toimimaan demokraattisessa järjestelmässä.

Alaluokkia aktivoitiin Nahkaosastolla, johon saivat kuulua neljän ensimmäisen luokan
oppilaat. Kerho julkaisi myös omaa monistettua sanomalehteä, jonka nimi oli ”Isänmaan Ystävä”. Kerhon epäpoliittisuutta kuvaa puolestaan se, että aitosuomalaisiin suhtauduttiin ja heihin pidettiin yhteyttä täysin epäpoliittisissa merkeissä.
(IYK 1928a, 2§, 5§, 17§; 1929b)

Norssissa toimi luonnollisesti monia muitakin kerhoja. Eräs niistä, vuonna 1913 perustettu Helsingin Normaalilyseon Luonto-seura, toimii edelleen. Toinen 1920-luvulla vireästi toiminut kerho oli Suomalaisen Normaalilyseon Historiallinen Kerho, joka antoi jäsenilleen tutkimustehtäviä myös kesän ajaksi (IYK 2008b).

Koululla oli lisäksi eräs lämmin ystävä, joka huolsi koulun traditioita. Teatterimies, kirjailija ja sukututkija Adolf Jalmari Finne [1874-1938; Kuva: Finne 1937, 138b] oli tullut Suomalaisen Alkeisopiston I luokalle vuonna 1885 ja kirjoittanut ylioppilaaksi Suomalaisesta Normaalilyseosta vuonna 1894. Hän oli vuodesta 1925 alkaen lahjoittanut Normaalilyseosta ylioppilaiksi tuleville Norssin merkillä varustetut hopeapäiset kepit.

Jokainen Norssin kepin saaja kaiverrutti siihen nimensä, ja kepit piti asianomaisen kuoleman jälkeen palauttaa takaisin kouluun, jossa niitä säilytettäisiin erityisissä kunniakaapeissa. Jalmari Finnen vaikutus Konventin traditioiden muistamiseen ja kehittämiseen oli korvaamatonta. Koulun toverikuntaelämä puhkesi hänen henkisen ja aineellisen tukensa ansiosta pitkällisen kehitystyön tuloksena poikkeuksellisen voimaperäiseen toimintaan.
(Waltari 1937, 81-82)

Initiaation inkvisitio

Konventti päätti vuonna 1935 armollisesti luopua inkvisitiomenetelmien käytöstä silloin, kun nahkapoikia otettiin Konventin jäseniksi (Selinheimo 1961b). Näin oli jälleen, ties monennenko kymmenennen tai sadannen kerran, päätetty luopua niistä initiaatiomenoissa.

Tapa oli itse asiassa alkanut 1600-luvulla Suomen Turussa, jossa vanhempien oppilaiden oli ollut tapana toimeenpanna koulutulokkaille niin kutsuttu ’depositio’. Tapa oli periytynyt Suomeen muista maista. Menot järjestettiin 12.3. Gregoriuksen päivänä, josta kouluyhteisöön vastaanotettavat saivat nimityksen gregorizandi. Turun Lukiossa tapa oli käytössä 1634, jolloin siihen liittyi ruokien ja juomien yletöntä käyttöä, mutta myös tuskaa tuottavia toimituksia. Tapa kiellettiin Akatemiassa 1691.

Porin koulussa ’introductio solennis’ tapahtui noin vuoteen 1675 asti, jolloin tapa lopetettiin. Kastetoimitus oli ollut varsin yksinkertainen. Koululle mentiin kulkueena. Polvistuttiin kynnykselle, luettiin rukous, jonka jälkeen vanhempi oppilas löi tulokasta varovasti kolme kertaa vasaralla päähän. Porin triviaalikoulussa uudet oppilaat olivat vielä 1800-luvun alussa puolen vuoden koeajalla. Vasta Gregoriuksen päivänä 12.3. heidät otettiin koulun varsinaisiksi oppilaiksi juhlallisin menoin.
(Hanho 1947, 207)

Puhe Nahkapojille vuodelta 1892

Oo! Te nahkapojat, te karvarin tuotteista valmistetut karvattomat kapineet! Että te teitänne ja teidän poikuuttanne olette tänne konventin koppiin raahanneet, niin pitää Pillerienkin puolesta teille puhe pidettämän. Kuulkaa siis seuraavaa!

Lyhykäinen Osviitta eli Neuvo, kuinka nuoren kansan konventissa häntänsä oikein käyttämän pitää.

1. § Muistakaat aina, että olette vastikään leivottuja civiksiä, kuin juuri munasta päässeet kananpojat, ja heittäkäät siis tyköönne pois kaikkinainen korskeuden henki ja pöyhkeä mieli.
2. § Osoittakaat aina tarpeellinen nöyryys vanhemmille civiksille (ts. pitemmille viiksille), joita teidän tulee katsoa alhaisuuden pxxxxxxx, niin kuin teidän holhoojanne ja förmyntärinne ovat.
3. § Olkaat ahkerat ja uutterat, niin penkkien kantamisessa kuin maksujen suorittamisessa.
4. § Soittakaat suutanne, mutta soittakaat sitä siivosti ja kohtuullisesti, niin että kaikki nuotit eli äänen merkit ynnä paussit tarkoin vaarin otatte.
5. § Elkäät syökö omenia eli omenatorttuja eli muuta, mitä siihen sorttiin kuuluu.
(Veikko N:o 5 1947, 9)